Päästäänkö päämäärään?

Kesäkuun kuvia piristämään tätä synkkää "talvea"

Seran leikkauksesta on kulunut kolmisen kuukautta, joista kaksi jälkimmäistä on kulutettu tehokkaasti kuntoutuksen parissa. Sera käy Kouvolassa osaavan fysioterapeutin, Patricia Hirnin, käsittelyssä. Alkuun käytiin parin viikon välein mutta nyt väliä on pidennetty kolmeen viikkoon. Käyntien välissä jumppaan koiraa kotona päivittäin saatujen ohjeiden mukaan. Välillä vaan tuntuu ettei mikään asia voi tapahtua helpoimman kautta. Tämänkin projektin kohdalla on tullut takapakkia takapakin perään, ja väkisinkin sitä miettii tuliko kuitenkin tehtyä väärä päätös kun ryhdyttiin leikkaukseen.

Seran kuntoutus aloitettiin vesiterapia-altaassa jossa se sai kävellä alkuun muutamia minuutteja ja aikaa pidennettiin käynti käynniltä. Vedessä Sera ei ole ontunut kertaakaan vaan se on kävellyt tai ravannut normaalisti ja vaivattomasti. Puhtaalla maalla sen sijaan ontuminen on edelleen vaihtelevaa. Hyvinä päivinä ontuminen on jo hyvin vähäistä ja koira liikkuu mielellään (ehkä vähän liiankin mielellään). Huonoina päivinä epätoivo taas iskee kuntoutumisen suhteen ja tuntuu ettei jalan tilanne muutu yhtään paremmaksi. Ontuminen on mitä todennäköisimmin nyt koiran pääkopassa sekä kireissä lihaksissa, mutta luusärkykään ei ole kokonaan pois suljettu. Alkutilanteeseen nähden tilanne on kuitenkin hyvä, koska nivelperäistä tämä ontuminen ei ole.

Nyt viimeisimmällä fyssarikäynnillä Sera pääsi (tai joutui jos koiralta kysytään) taas terapia-altaaseen mutta tällä kertaa kävely vaihdettiin raviksi. Ulkona Sera taas ontui voimakkaammin kuin aikaisemmalla käynnillä joten allastreenillä tarkistettiin ontuuko koira vedessä jossa on pieni noste. Kuten aikaisemmillakin kerroilla, vedessä kävely oli puhdasta, mutta vasemman etujalan liikerata oli rajoittunut ja askellus tavallaan tökkäsi maahan eteen viennin aikana. Alkulämmittelyn jälkeen käynti vaihdettiin raviin ja nopeutta lisättiin pikkuhiljaa. Vähitellen jalan liikerata parani lihasten lämmittyä, ja selän sekä lapojen lihakset saatiin aktivoitua. Alkuun selän liike oli toispuoleista mutta kun se vertyi niin jalankin liike parani huomattavasti. Lopuksi koira vielä hierottiin auki kaikista jumeista mitä kolmen viikon kotijakson aikana oli ehtinyt kehittyä. Enitenhän Sera oli jumissa juuri lapojen ja selän alueelta.

Kuntoutuksen alussa Seran kanssa ajettiin reilu tunnin matka Kouvolaan kahden viikon välein, välillä viikonkin välein. Käytiin fyssarilla ja lääkärillä vuoronperää. Tällä hetkellä ollaan päästy jo siihen pisteeseen että lääkärillä käydään vain muutaman kerran kontrollissa ja fyssarilla kolmen viikon välein. Sen sijaan kotona jumpataan kolme kertaa päivässä. Onnistuneen kuntoutuksen salaisuushan on kunnolla tehty kotijumppa. Ollaan saatu fyssarilta paljon jumppaohjeita joita tosiaan tehdään vähintään sen kolme kertaa päivässä. Tärkeimpiä taitaa nyt olla jalkojen liikerataharjoitteet, tasapaino/jalkojen hahmotus -jumpat sekä lapojen hieronta. Tämän lisäksi käydään kivun sallimissa rajoissa hihnalenkkeilemässä metsässä. Välillä tuntuu ettei vuorokaudessa riitä tunnit koiran jumppaamiseen ja jos joskus jää joku kerta välistä siitä tulee kamalan huono omatunto. Tämä lisää stressiä mitä ei kyllä tarvis nyt olla yhtään enempää. Omalla tavallaan ollaan jo pitkällä tässä projektissa mutta pitkä kuntoutus on vielä edessä ja jalan kuntoutuminenkin on täysi arvoitus.

Tähti tähdistä kirkkain

En uskonut kuinka kova paikka koiran menetys on. Olinhan minä asiaan yrittänyt jo asennoitua että Akusta aika jättää ensimmäisenä, mutten millään uskonut että se koittaisi näin pian. Pahinta Akun kuolemassa oli etten ehtinyt jättää hyvästejä. Taisinpa vielä hetki ennen koiran kuolemaa ärähtää sille kun se tuli läähättämään naamani eteen kun katsoin telkkaria.

Aku oli siis täysin terve koira. Tai siis niin terve kuin tutkimaton koira voi olla. Sillä ei koskaan ollut isompia sairauksia eikä sitä tarvinnut käyttää eläinlääkärissä kuin rokotuksilla. Se oli pirteä, energinen ja leikkisä koira. Se jopa nuortui monta vuotta kun sai pikkusisko Seran. Aku pääsi lenkkeilemään naapurin tytön kanssa aina silloin tällöin ja sai näin pentuvapaata aikaa ja loputonta huomiota, vain hän itse. Näin jälkikäteen ajateltuna Akulla oli mitä todennäköisimmin sydämen vajaatoiminta tai muu sydänvika. Aku oli lihonut silminnähden puolessa vuodessa mutta olin laittanut syyksi energiapitoisen penturuoan jonka Aku sai syödä jos pennulta jäi yli. Ruoan määrää olin vähentänyt mutta paino ei tuntunut putoavan. Aku myös heräsi ajoittain sikeästä unesta ja läähätti voimakkaasti, aivan kuin sillä olisi ollut kuuma. Nyt kun jälkiviisaana ajattelee, olisi näihin kannattanut kiinnittää enemmän huomiota, mutta ehkä näin on parempi. Ehkä Akun oli näin parasta lähteä, ilman suurempia kipuja ja ilman että sen elämää pidennettäisiin lääkkeillä ja hoidoilla.

Akun kuolemasta on nyt kulunut kohta puoli vuotta. Kuolemaa edeltäneenä aamuna koira oli aivan normaali. Se söi aamuruoan normaalisti, kävi ulkona normaalisti ja peuhasi toisten kanssa aivan kuin ennenkin. Oltiin oltu mökillä yötä. Iskä tuli takaisin mökille ja päästi koirat pihalle peuhaamaan ja siellä ne leikkivät kymmenisen minuuttia kunne Tahvo ja Sera tulivat takaisin sisälle. Iskä alkoi ihmetellä missä kolmas koira on ja löysikin sen heti autonsa vierestä makaamasta liikkumattomana. Samalla itse juoksin koiran luo ja aloin selvittää mikä on hätänä. Heti huomasin että koira ei hengitä ja pulssia ei tunnut. En keksinyt muuta kuin alkaa elvyttämään koiraa. Koira vetäisi muutaman kerran raskaasti ilmaa keuhkoihin silmät suurina ja jäi sitten elottomana makaamaan. Sen jälkeen itse tajusin tilanteen ettei enää voinut tehdä mitään ja itkuhan siinä pääsi. Taisin kysyä iskältä vielä että mistä voi tietää että Aku on varmasti kuollut eikä se joudu kärsimään kun enää ei tehty mitään. Kai tämä oli jokin shokkipäissäni keksitty kysymys johon toivoin lohduttavaa vastausta.

Sain kannettua Akun mökin terassille jossa Tahvo ja Sera odottivat. Toiset taisivat tajuta heti tilanteen, koska riehuminen ja ylimääräinen häslääminen oli tipotiessään. Molemmat tulivat haistelemaan Akua ja pyysin niitä istumaan Akun taakse jotta sain vielä otettua viimeisen yhteisen kuvan. Sen jälkeen soitin eläinlääkärille ja kysyin neuvoja jatkon suhteen. Onneksi oli viikko ja sain asian heti hoidettua. Aku vietiin illalla eläinklinikalle josta se lähti aikanaan tuhkattavaksi. Olisin toki voinut haudata koiran sanan tien mökille, onhan siellä jo Ella-koira, mutta olin aina ajatellut että koirani tullaan tuhkaamaan yksilötuhkauksessa. Näin myös tapahtui ja sain pojan takaisin kotiin parin viikon kuluttua. Nyt Aku lepää meidän kirjahyllyssä ja aikanaan se tullaan hautaamaan mökille Ella-koiran viereen. Haluan kuitenkin itselleni muistoksi muistokorun johon tulee tuhkaa sisälle, siihen saakka Aku saa olla kotona. Vieläkin kuvia katsellessa ja Akua muistellessa pääsee itku.  Lepää rauhassa Aku rakas <3

Mysteeripentu ja näyttelykuulumisia

Jokin aika sitten taisin mainita Seran ja Tahvon uudesta kaverista. Silloin en kuitenkaan paljastanut asiasta sen enempää. Nyt asiat ovat varmistuneet ja vahvistuneet joten saanko esitellä laumani uuden jäsenen dalmatiankoira Hertan.

Hertta on Kroatian tuonti Croata Dals Mighty Heart. Hertta-nimi juontaa juurensa arvatenkin virallisesta nimestään. Hertta on ruskeapilkkuinen kaunis narttu, joka rakastaa muita koiria ja on rauhallinen tilanteen tutkailija. Hertta tuli minulle sijoitukseen Magical Spot's -kennelistä. Tulevaisuudessa tyttösen kanssa tullaan kiertämään paljon näyttelyissä ja jo nyt on aloitettu agilityyn valmistavien harjoitteiden opettelu.

Hertta on asunut meillä kohta kuukauden. Aika on kulunut hurjan nopeaan kahden pennun kanssa. Olen ehtinyt käymään tyttösen kanssa pentuluokissakin pyörähtämässä hyvin tuloksin. Ensimmäiset pentunäyttelyt olivat Kouvolassa 2.10. Tuomarina siellä oli ihana Eeva Resko. Dalluja oli ilmoitettu kaksi. Toinen pentu sattui olemaan uros, joten meillä ei ollut kilpasisarta. Rotu oli äkkiä ohi ja Hertta oli rotunsa paras. Jäätiin siis odottelemaan ryhmäkehiä jotka alkoivatkin melko äkkiä. Siellä Hertta sijoittui kolmanneksi joten päivän saldo oli PEK1 KP ROP RYP3

Arvostelussa luki kauniisti: Erittäin hyvin tyyppinen nuori narttu pentu. Kaunis kaula. Erittäin hyvä ylälinja. Hyvin kulmautunut etu- ja takaosa. Erinomainen luusto. Riittävä eturinta. Liikkui erittäin vaivattomasti pitkällä askeleella. Esiintyi hyvin. Tuomari kehui vielä jälkikäteenkin Herttaa sanoen ettei ole hetkeen nähnyt tuollaisia liikkeitä.

Parisen viikkoa myöhemmin osallistuttiin Lahden pentunäyttelyyn 23.10. Siellä tuomarina oli Juha Lehtinen, hyvin mielenkiintoinen tuomari. Dalmatiankoiria oli ilmoitettu tähän näyttelyyn 9 ja niistä Hertan kanssa samassa luokassa kisasi viisi. Hieman vielä tuomarista: onneksi olin varannut hyvin jalassa pysyvät kengät sillä tämä tuomari ei arvostellut koiria seistessä. Taidettiin Hertan kanssa juosta päivän aikana yhteensä 20 kierrosta kehää ympäri. Siinä meinasi usko loppua.

Tuomarin kommentit Hertasta: Mittasuhteiltaan oikea hyvälinjainen narttu. Oikean muotoinen pää. Hyvä kaula ja rintakehä. Hyvä selkä ja lantio. Oikea karvanlaatu. Joustavat liikkeet.

Näiden sanojen saattelemana Hertta oli rotunsa paras ja jäi odottelemaan ryhmäkehiä. Ryhmäkehän kokoomakehässä samainen tuomari tutki koiria tarkkaan ja kävi vielä moneen otteeseen tarkistamassa tilannetta vaikka oli jo lähtenyt pois kehästä. Juttelin siinä sitten toisen koiran omistajan kanssa joka kysyi että löytyikö Hertasta tuomarin mielestä mitään moitetta. Menin hieman hämilleen tästä kysymyksestä ja vastasin ettei löytynyt ja tuomari tykkäsi paljon Hertasta. Tämä pesukarhukoiran omistaja sanoi että ryhmän muista koirista oli löytynyt paljonkin puutteita ja samalla onnitteli meitä jo ryhmävoitosta. Tämä oli vihonviimeinen kommentti mitä olisin halunnut kuulla juuri ennen ryhmäkehää, koska pienet paineet ja jännitys valtasi koko kropan ja tuntui että oksennan siihen paikkaan. Kuten pesukarhukoiran omistaja oli ounastellut, Hertta voitti ja oli ryhmän 6 kaunein koira. BIS kehässä Hertta ei enää jaksanut esiintyä eikä liikkua kunnolla joten sieltä ei enää tuloksia mutta eipä niitä lähdetty hakemaankaan. Saldona siis PEK1 KP ROP RYP1

Nyt viikonloppuna käytiin Jyväskylässä korkkaamassa vanhempien pentujen luokka 13.11. Siellä tuomarina oli Portugalilainen Pedro Sanches Delerue. Tämän tuomarin linjasta en oikein päässyt jyvälle mutta ilmeisesti tykkäsi massiivisemmista koirista. Hertalle narttupentujen voitto mutta ei KP:ta. Hertta oli myös hieman ihmeissään tuomarista ja kuulemma väisti tuomaria, itse en kyllä huomannut mutta pistetään jännityksen piikkiin.

Arvostelussa luki: Bit small size. Still needs to get confidence. Feminine head. Good neck, topline needs to get firm. Correct proportions. Needs more front angulation. Good movement, correct coat, spots not evenly distributed. Ihan olen tyytyväinen arvosteluun, se on ihan Hertan näköinen kuitenkin.

Käytiin myös mätsäreissä treenailemassa ja sieltä tuloksena pentujen Pun1 Bis1

Noin kuukausi sitten...

Seran leikkauksesta on nyt kulunut hieman reilu kuukausi. Ensimmäisen ortopedireissun jälkeen tein päätöksen melko äkkiä kotiin päästyäni. Koira tultaisiin leikkaamaan vaikka siinä on riskinsä. Eniten pelotti se että jos leikkaus ei onnistukaan tai jos toipuminen ei etene toivotulla tavalla ja koira joutuu silti kärsimään ja sen jälkeen ainoa vaihtoehto olisi lopetus. Päätin kuitenkin että leikkausta on kokeiltava koska muuten en anna itselleni anteeksi jos luovutan liian aikaisin.

Sera sai leikkausajan viikonpäähän. Lähdin suoraan yövuorosta ajamaan Kouvolaan ja siellä Esa Kesti otti meidät vastaan. Tiesin että Kesti on alansa ammattilaisia ja tämän alueen parhaimpia, joten luotto lääkäriä kohtaan oli kova. Kesti kävi leikkauksen kulun läpi ja kertoi riskeistä, mutta totesi että koira on heille kuin perheenjäsen ja leikkauksella lähdetään parantamaan koiran elämänlaatua. Tavoitteena oli siis terveempi jalka. Suuria lupauksia jalan kestävyydestä eläinlääkäri ei voinut antaa, mutta totesi että kuntoutusvaiheessa suurin vastuu ja vaikutusvalta on itse minulla. Se kuinka paljon jaksan nähdä vaivaa kuntoutuksen eteen takaisi paremman toipumisen ja jalan kuntoutumisen.

Sera jäi leikkaukseen ja lähdettiin muun porukan kanssa kiertämään Veturi-kauppakeskusta. Aikaa oli kulutettavana viitisen tuntia. Ihmeen hyvin aika kului ja äkkiä kello olikin jo kolme ja oli aika palata eläinklinikalle. Seran leikkaus oli edelleen kesken ja meidän tulisi odottaa vielä ainakin tunti.

Puolen viiden aikaan leikkaava lääkäri kutsui minut kuulemaan tuomiota. Leikkaus oli kuulemma mennyt hyvin ja nivelistä oli saatu poistettua irtopalat ja muut mähmät jotka siellä kipua aiheuttivat. Leikkausta suunnitellessa oli puhuttu myös mahdollisesta kyynärluun katkaisusta kyynärnivelen leikkauksen yhteydessä. Näin oli siis nyt myös tehty koska kyynärnivel oli liian ahdas toimiakseen ja ollakseen kivuton jatkossa. Luun katkaisu poisti luusta jännityksen ja antoi lisää liikkumatilaa niveleen. Nyt nivelellä oli tilaa parantua ja muokkautua hyväksi. Lääkäri varoitteli että luun katkaisun myötä koira olisi hyvin kipeä ja ensimmäiset yöt voivat olla tuskaa. Parasta hoitoa kipulääkkeiden rinnalla olisi kuulemma vierihoito, joten seuraavat yöt tulisin nukkumaan lattialla koiran kanssa. Päästiin viiden jälkeen lähtemään kotiin useita tuhansia euroja köyhempänä mutta rakas koira kainalossa.

Matka kotiin sujui ongelmitta. Anestesian takia koira oli edelleen hyvin uninen ja nukkuikin lähes koko pitkän matkan kotiin. Kotona kannoin koiran sille hankittuun yksiöön eli suureen häkkiin. Seralle oli koittanut kolmen kuukauden häkkilepokausi jonka aikana jalan tulisi parantua. Ensimmäiset pissityshetket ulkona olivat tuskaa. Koira oli hyvin kivulias ja aina kun se liikkui ja hypähti toisen etujalan varassa eteenpäin, katkaistu jalka tärähti ja aiheutti kovaa kipua. Päivien kuluessa kipu alkoi hellittää ja jo kolmantena päivänä Sera otti tukea jalalla.

Lääkärin pelottelemat ensimmäiset yöt menivät hyvin ja koira nukkui häkissä rauhallisesti. Itse nukuin lattialla häkin vieressä. Sera on ollut ihmeen sinut häkkilevon suhteen eikä se vieläkään ole pahemmin riehunut siellä. Mitä nyt petaa alusia jatkuvasti ja on purrut toisen päädyn kalterit ruttuun. Luulin että energisen pennun kanssa monen kuukauden häkkilepo on tuhoon tuomittu ajatus jo alkujaan mutta vieläkin asiat ovat hyvin. Toki nykyisin Sera pitää enemmän ääntä häkissä kun se protestoi äänellä, mutta häkin hajottaminen ja sieltä pakenemisyrityksen ovat jääneet vähäisiksi.

Kontrollikäynnillä kaksi viikkoa leikkauksesta jalka oli kuulemma parantunut odotettua paremmin. Sera käveli jalalla paremmin mitä lääkäri oli uskaltanut toivoa ja haavakin olivat täysin ummessa. Saatiin lupa aloittaa fysioterapia kunhan viimeiset ruvet olivat lähteneet. Vielä ei olla fyssarilla käyty mutta fyssarin kanssa tehdään kuntoutussuunnitelma ja aloitetaan jumppaaminen vesiterapia-altaassa. Tällä hetkellä jalan tilanne näyttää lupaavalta mutta lopullinen tuomio selviää kuukauden päästä kun jalka kuvataan uudelleen. Toivotaan että luu olisi luutunut oikein.

Tällä hetkellä mietin olenko hullu kun ryhdyin tähän projektiin. Toisaalta halusin antaa koiralle mahdollisuuden parantua, koska onhan se sen arvoista. Tässä ei kuitenkaan häviä kuin rahaa ja se on nyt murheista pienin vaikka murhe kuitenkin.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Olen aloittanut tämän postauksen jo moneen otteeseen mutta en vain ole saanut kasattua ajatuksia järkeväksi kokonaisuudeksi. Aihe koskee Seraa ja sen tämänhetkistä terveyttä. Parisen kuukautta sitten luonnostelin aihetta ja sainkin sen jokseenkin valmiiksi, mutta hetken päästä Seran tilanne muuttui täysin päälaelleen joten postaus jäi julkaisematta. Vihdoin yövuorossa istuessani päätin kasata ajatukset yhteen senkin uhalla etteivät ajatukset kohtaisi toisiaan.

Kaikki alkoi tämän vuoden toukokuussa kun olin kavereiden ja heidän koiriensa kanssa satamassa ja linnoituksessa kiertämässä. Sera sai uusia koirakavereita ja sai juosta oman jaksamisensa mukaan. Lenkin loppuvaiheilla pieni 5kk ikäinen Sera alkoi ontua, ei kovin selvästi mutta ontui kuitenkin. Mitään suurta ei tapahtunut ennen ontumista joten se herätti epäilyksiä. Kaverit näkivät myös ontumisen mutta eivät pitäneet sitä vakavana. Epänormaaliahan se olisi jos pentu ei koskaan kasvuiässä ontuisi. Tutkin jalkaa paikanpäällä, vääntelin niveliä ja venyttelin koipia mutta koira ei reagoinut mihinkään, joten oletin sen vain venäyttäneen jalkansa. Ontuminen oli kuitenkin paikallistettu oikeaan etujalkaan. Alkaneesta ontumisesta kehkeytyi mörkö ja kyttäsin koiran liikkumista ja ontumista herkeämättä. Kaverit ilkkuivat minulle vielä monta kuukautta ensimmäisten ontumahavaintojen jälkeen että kuvittelen koko tilanteen ja teen asiasta isomman numeron mitä se todellisuudessa on.
En saanut asian suhteen rauhaa joten käytin pennun eläinlääkärissä. Siellä lääkäri teki tarkkaa työtä taivutellessaan koiran jokaista niveltä niin etu- kuin takajaloistakin. Ainoa paikka mistä Sera reagoi oli oikean kyynärän ääriasentoon koukistus. Venytyksissä ei reaktiota. Väännellessä toinenkin kyynärä alkoi ärtyä ja sieltäkin saatiin pieni reaktio. Pentu sai kipulääkekuurin ja viikon sairaslomaa. Ohjeeksi saatiin että kannattaa kuvauttaa kasvuhäiriöiden varalta jos ontuminen ei lääkekuurista huolimatta helpota. Siitähän minä taas mörön itselleni kehitin ja päätin että pentu kuvataan vaikka ontuminen loppuisikin.

Seuraavana päivänä olin yhteyksissä kasvattajaan ja kerroin hänelle tapahtuneesta. Hän lohdutteli ja vakuutteli ettei kannattaisi olla huolissaan. Pitäisin vain koiraa viikon verran levossa ja käyttäisin hihnalenkeillä niin asia varmasti korjaantuisi. Hetken olinkin jo sitä mieltä että venähdyshän sen vaan täytyy olla koska mitä pennussa nyt muka voisi olla vialla. Sen vanhemmilla on priima luusto ja muutenkaan suvuissa ei ole mitään viitteitä kyynärä- tai olkavioista. Vaan eipä aikaakaan kun taas mörkö pomppasi päässäni esiin ja muistin kuinka pentu on hyppinyt sohvalta alas ja juossut liukkaalla lattialla toisten perässä ja riehunut isompien koirien kanssa pihalla jajaja...Kävin kaikki kauhuskenaariot mielessäni. Onhan minulla taustalla jo yksi luustovikainen koira ja en millään haluaisi toista samanlaista.

Kipulääkekuurin loputtua Sera ei enää ontunut mutta oli mielestäni hieman vaisu ja ei käyttänyt tassua aivan samalla tavalla kuin toista. Kyttäsin koiraa herkeämättä ja olin koko ajan näkevinäni pientä ontumista silloin tällöin. En saatiun mielenrauhaa asian suhteen joten varasin Seralle ajan lonkkien ja kyynärien röntgeniin. Kuvat tulivat viikossa (älkää kysykö miksi niissä kesti niin kauan) ja eläinlääkäri kertoi ettei niissä näkynyt mitään poikkeavaa. Pentueviikonloppuna Porissa näytin lonkkakuvat myös kakkoskasvattajalle ja hänkin totesi että ne ovat hyvin siistit vaikkakin niissä on vielä kehitys kesken. Sain siis vihdoin huokaista helpotuksesta ja todeta että voin touhuta koiran kanssa jatkossakin ilman huolta.

Aikaa kului eteenpäin ja tuli kesä ja hetkelliset helteet sekä kesätyöt. En touhunnut pennun kanssa mitään kovin rasittavaa ja jalkakin tuntui taas normaalilta. Heinäkuussa meillä oli kennelpäivä jossa Sera pääsi paimentamaan ja muutenkin tapaamaan muita sukulaisiaan. Vauhtia riitti koko päivän ja sen huomasi seuraavana päivänä kotona. Sera ontui taas ja kyseessä oli sama jalka kuin aiemminkin. Ärsytys ja ahdistus palasi ja varasin taas ajan eläinlääkärille. Edellisellä käynnillä eläinlääkäri ei nähnyt selvää ontumista mutta nyt uudella käynnillä hänkin näki ontumisen. Tavallaan helpottava tunne kun tietää ettei itse vain kuvittele asiaa. Sera joutui uusiin röntgenkuviin ja tällä kertaa kuvattiin molemmat jalat ranteista olkaniveliin. Tällä kertaa lausunto kuvista tuli jo seuraavana päivänä kun eläinlääkäri soitti miulle. Olin kaverin kanssa kaupungilla kun puhelu tuli ja olisin toivonut olevani missä tahansa muualla kuullessani huonot uutiset. Eläinlääkäri oli löytänyt Seran olkanivelistä OCD muutoksia ja näistä ontuminen todennäköisesti johtui. Itkuhan siinä tuli keskellä kirkasta päivää vilkkaalla kauppakadulla. Soitin samana päivänä suoraan Kouvolaan ortopedille ja sain ajan viikon päähän.

Kun vihdoin päästiin ortopedille Sera tutkittiin ja kopeloitiin ja selvät reagoinnit saatiin vasempaan olkaniveleen ja oikeaan kyynärniveleen. Röntgenkuvat eivät olleet diagnostisesti onnistuneita, joten Sera lähetettiin CT-kuviin. Sieltä selvisi että tosiaan olkanivelissä on muutosta ja myös kyynärnivelessä. Edessä oli rankka päätös jatkosta. En osannut siinä vaiheessa päättää mitän koiran suhteen tehtäisiin vaan lupasin olla lääkäriin yhteyksissä pikapuoliin. Teoriassa vaihtoehtoja oli vain kaksi: kallis leikkaus tai eutanasia, enhän halua että koira kärsisi kivuista.

Mediahiljaisuus

Ihanaa löytää viimein pieni motivaatio blogin päivittämiseen. Olen laiminlyönyt blogin täysin enkä ole suonut ajatustakaan kirjoittamiselle. En meinaa puolustella tapahtunutta sen enempää kuin toteamalla että oma henkinen jaksaminen on mennyt etusijalle. Sanotaan että nallekarkkien määrä on maailmassa vakio mutta se miten ne jakautuvat ihmisten kesken onkin asia erikseen. Minun kohdalla nallekarkit ovat jääneet viime aikoina olemattomiksi ja huono onni on tullut jäädäkseen. Tapahtuma toisensa perään asiat ovat menneet pieleen tavalla tai toisella, mutta jospa nyt olisin viimein saanut murrettua kirouksen ja tuuri kääntyisi??

Akun kuoleman jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon: Molemmat koirat reagoivat vanhuksen puuttumiseen ja olivat pitkään apaattisia eivätkä syöneet, Sera sairastui ja on nyt pitkällä sairauslomalla, sairastumisen myötä romuttuivat monen monet suunnitelmat, itse olen joutunut venymään töiden, rahattomuuden ja henkisen jaksamisen kanssa äärirajoille ja kaiken lisäksi reissaamista ja rahan menoa on ollut vähän turhankin paljon. Näiden takia viimeiset neljä kuukautta ovat olleet hyvin raskaita. Onneksi olen saanut ystäviltä tärkeää apua koirien ja oman jaksamisen kanssa.

Nyt vihdoin alkaa elämä taas hymyillä ja kuviot selkiytyä. Vielä en uskalla suunnitella mitään pitkälle tulevaisuuteen, mutta päivä kerrallaan kun mennään niin hyvältä näyttää.

Tulossa on myös tällainen yllätys

Siivet selkääsi sait

Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.

Maanantaina 4.7.  koitti elämäni hirvein ja ahdistavin päivä kun Aku jätti meille hyvästit ja siirtyi sateenkaarisillalle. Aivan varottamatta Akulle päivä olikin viimeinen, enkä ehtinyt jättää hyvästejä. Herralla ei ollut vaivoja, ei kipuja ei sairauksia, vaan eipä sekään aina ole elämän tae. Nyt Akulla on ikuinen terveys ja parhaat luuapajat siellä missä se ikinä onkin. Uskon että vielä tavataan.

Lepää rauhassa rakas Aku!

24.5.2006 - 4.7.2016