Päästäänkö päämäärään?

Kesäkuun kuvia piristämään tätä synkkää "talvea"

Seran leikkauksesta on kulunut kolmisen kuukautta, joista kaksi jälkimmäistä on kulutettu tehokkaasti kuntoutuksen parissa. Sera käy Kouvolassa osaavan fysioterapeutin, Patricia Hirnin, käsittelyssä. Alkuun käytiin parin viikon välein mutta nyt väliä on pidennetty kolmeen viikkoon. Käyntien välissä jumppaan koiraa kotona päivittäin saatujen ohjeiden mukaan. Välillä vaan tuntuu ettei mikään asia voi tapahtua helpoimman kautta. Tämänkin projektin kohdalla on tullut takapakkia takapakin perään, ja väkisinkin sitä miettii tuliko kuitenkin tehtyä väärä päätös kun ryhdyttiin leikkaukseen.

Seran kuntoutus aloitettiin vesiterapia-altaassa jossa se sai kävellä alkuun muutamia minuutteja ja aikaa pidennettiin käynti käynniltä. Vedessä Sera ei ole ontunut kertaakaan vaan se on kävellyt tai ravannut normaalisti ja vaivattomasti. Puhtaalla maalla sen sijaan ontuminen on edelleen vaihtelevaa. Hyvinä päivinä ontuminen on jo hyvin vähäistä ja koira liikkuu mielellään (ehkä vähän liiankin mielellään). Huonoina päivinä epätoivo taas iskee kuntoutumisen suhteen ja tuntuu ettei jalan tilanne muutu yhtään paremmaksi. Ontuminen on mitä todennäköisimmin nyt koiran pääkopassa sekä kireissä lihaksissa, mutta luusärkykään ei ole kokonaan pois suljettu. Alkutilanteeseen nähden tilanne on kuitenkin hyvä, koska nivelperäistä tämä ontuminen ei ole.

Nyt viimeisimmällä fyssarikäynnillä Sera pääsi (tai joutui jos koiralta kysytään) taas terapia-altaaseen mutta tällä kertaa kävely vaihdettiin raviksi. Ulkona Sera taas ontui voimakkaammin kuin aikaisemmalla käynnillä joten allastreenillä tarkistettiin ontuuko koira vedessä jossa on pieni noste. Kuten aikaisemmillakin kerroilla, vedessä kävely oli puhdasta, mutta vasemman etujalan liikerata oli rajoittunut ja askellus tavallaan tökkäsi maahan eteen viennin aikana. Alkulämmittelyn jälkeen käynti vaihdettiin raviin ja nopeutta lisättiin pikkuhiljaa. Vähitellen jalan liikerata parani lihasten lämmittyä, ja selän sekä lapojen lihakset saatiin aktivoitua. Alkuun selän liike oli toispuoleista mutta kun se vertyi niin jalankin liike parani huomattavasti. Lopuksi koira vielä hierottiin auki kaikista jumeista mitä kolmen viikon kotijakson aikana oli ehtinyt kehittyä. Enitenhän Sera oli jumissa juuri lapojen ja selän alueelta.

Kuntoutuksen alussa Seran kanssa ajettiin reilu tunnin matka Kouvolaan kahden viikon välein, välillä viikonkin välein. Käytiin fyssarilla ja lääkärillä vuoronperää. Tällä hetkellä ollaan päästy jo siihen pisteeseen että lääkärillä käydään vain muutaman kerran kontrollissa ja fyssarilla kolmen viikon välein. Sen sijaan kotona jumpataan kolme kertaa päivässä. Onnistuneen kuntoutuksen salaisuushan on kunnolla tehty kotijumppa. Ollaan saatu fyssarilta paljon jumppaohjeita joita tosiaan tehdään vähintään sen kolme kertaa päivässä. Tärkeimpiä taitaa nyt olla jalkojen liikerataharjoitteet, tasapaino/jalkojen hahmotus -jumpat sekä lapojen hieronta. Tämän lisäksi käydään kivun sallimissa rajoissa hihnalenkkeilemässä metsässä. Välillä tuntuu ettei vuorokaudessa riitä tunnit koiran jumppaamiseen ja jos joskus jää joku kerta välistä siitä tulee kamalan huono omatunto. Tämä lisää stressiä mitä ei kyllä tarvis nyt olla yhtään enempää. Omalla tavallaan ollaan jo pitkällä tässä projektissa mutta pitkä kuntoutus on vielä edessä ja jalan kuntoutuminenkin on täysi arvoitus.

Noin kuukausi sitten...

Seran leikkauksesta on nyt kulunut hieman reilu kuukausi. Ensimmäisen ortopedireissun jälkeen tein päätöksen melko äkkiä kotiin päästyäni. Koira tultaisiin leikkaamaan vaikka siinä on riskinsä. Eniten pelotti se että jos leikkaus ei onnistukaan tai jos toipuminen ei etene toivotulla tavalla ja koira joutuu silti kärsimään ja sen jälkeen ainoa vaihtoehto olisi lopetus. Päätin kuitenkin että leikkausta on kokeiltava koska muuten en anna itselleni anteeksi jos luovutan liian aikaisin.

Sera sai leikkausajan viikonpäähän. Lähdin suoraan yövuorosta ajamaan Kouvolaan ja siellä Esa Kesti otti meidät vastaan. Tiesin että Kesti on alansa ammattilaisia ja tämän alueen parhaimpia, joten luotto lääkäriä kohtaan oli kova. Kesti kävi leikkauksen kulun läpi ja kertoi riskeistä, mutta totesi että koira on heille kuin perheenjäsen ja leikkauksella lähdetään parantamaan koiran elämänlaatua. Tavoitteena oli siis terveempi jalka. Suuria lupauksia jalan kestävyydestä eläinlääkäri ei voinut antaa, mutta totesi että kuntoutusvaiheessa suurin vastuu ja vaikutusvalta on itse minulla. Se kuinka paljon jaksan nähdä vaivaa kuntoutuksen eteen takaisi paremman toipumisen ja jalan kuntoutumisen.

Sera jäi leikkaukseen ja lähdettiin muun porukan kanssa kiertämään Veturi-kauppakeskusta. Aikaa oli kulutettavana viitisen tuntia. Ihmeen hyvin aika kului ja äkkiä kello olikin jo kolme ja oli aika palata eläinklinikalle. Seran leikkaus oli edelleen kesken ja meidän tulisi odottaa vielä ainakin tunti.

Puolen viiden aikaan leikkaava lääkäri kutsui minut kuulemaan tuomiota. Leikkaus oli kuulemma mennyt hyvin ja nivelistä oli saatu poistettua irtopalat ja muut mähmät jotka siellä kipua aiheuttivat. Leikkausta suunnitellessa oli puhuttu myös mahdollisesta kyynärluun katkaisusta kyynärnivelen leikkauksen yhteydessä. Näin oli siis nyt myös tehty koska kyynärnivel oli liian ahdas toimiakseen ja ollakseen kivuton jatkossa. Luun katkaisu poisti luusta jännityksen ja antoi lisää liikkumatilaa niveleen. Nyt nivelellä oli tilaa parantua ja muokkautua hyväksi. Lääkäri varoitteli että luun katkaisun myötä koira olisi hyvin kipeä ja ensimmäiset yöt voivat olla tuskaa. Parasta hoitoa kipulääkkeiden rinnalla olisi kuulemma vierihoito, joten seuraavat yöt tulisin nukkumaan lattialla koiran kanssa. Päästiin viiden jälkeen lähtemään kotiin useita tuhansia euroja köyhempänä mutta rakas koira kainalossa.

Matka kotiin sujui ongelmitta. Anestesian takia koira oli edelleen hyvin uninen ja nukkuikin lähes koko pitkän matkan kotiin. Kotona kannoin koiran sille hankittuun yksiöön eli suureen häkkiin. Seralle oli koittanut kolmen kuukauden häkkilepokausi jonka aikana jalan tulisi parantua. Ensimmäiset pissityshetket ulkona olivat tuskaa. Koira oli hyvin kivulias ja aina kun se liikkui ja hypähti toisen etujalan varassa eteenpäin, katkaistu jalka tärähti ja aiheutti kovaa kipua. Päivien kuluessa kipu alkoi hellittää ja jo kolmantena päivänä Sera otti tukea jalalla.

Lääkärin pelottelemat ensimmäiset yöt menivät hyvin ja koira nukkui häkissä rauhallisesti. Itse nukuin lattialla häkin vieressä. Sera on ollut ihmeen sinut häkkilevon suhteen eikä se vieläkään ole pahemmin riehunut siellä. Mitä nyt petaa alusia jatkuvasti ja on purrut toisen päädyn kalterit ruttuun. Luulin että energisen pennun kanssa monen kuukauden häkkilepo on tuhoon tuomittu ajatus jo alkujaan mutta vieläkin asiat ovat hyvin. Toki nykyisin Sera pitää enemmän ääntä häkissä kun se protestoi äänellä, mutta häkin hajottaminen ja sieltä pakenemisyrityksen ovat jääneet vähäisiksi.

Kontrollikäynnillä kaksi viikkoa leikkauksesta jalka oli kuulemma parantunut odotettua paremmin. Sera käveli jalalla paremmin mitä lääkäri oli uskaltanut toivoa ja haavakin olivat täysin ummessa. Saatiin lupa aloittaa fysioterapia kunhan viimeiset ruvet olivat lähteneet. Vielä ei olla fyssarilla käyty mutta fyssarin kanssa tehdään kuntoutussuunnitelma ja aloitetaan jumppaaminen vesiterapia-altaassa. Tällä hetkellä jalan tilanne näyttää lupaavalta mutta lopullinen tuomio selviää kuukauden päästä kun jalka kuvataan uudelleen. Toivotaan että luu olisi luutunut oikein.

Tällä hetkellä mietin olenko hullu kun ryhdyin tähän projektiin. Toisaalta halusin antaa koiralle mahdollisuuden parantua, koska onhan se sen arvoista. Tässä ei kuitenkaan häviä kuin rahaa ja se on nyt murheista pienin vaikka murhe kuitenkin.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Olen aloittanut tämän postauksen jo moneen otteeseen mutta en vain ole saanut kasattua ajatuksia järkeväksi kokonaisuudeksi. Aihe koskee Seraa ja sen tämänhetkistä terveyttä. Parisen kuukautta sitten luonnostelin aihetta ja sainkin sen jokseenkin valmiiksi, mutta hetken päästä Seran tilanne muuttui täysin päälaelleen joten postaus jäi julkaisematta. Vihdoin yövuorossa istuessani päätin kasata ajatukset yhteen senkin uhalla etteivät ajatukset kohtaisi toisiaan.

Kaikki alkoi tämän vuoden toukokuussa kun olin kavereiden ja heidän koiriensa kanssa satamassa ja linnoituksessa kiertämässä. Sera sai uusia koirakavereita ja sai juosta oman jaksamisensa mukaan. Lenkin loppuvaiheilla pieni 5kk ikäinen Sera alkoi ontua, ei kovin selvästi mutta ontui kuitenkin. Mitään suurta ei tapahtunut ennen ontumista joten se herätti epäilyksiä. Kaverit näkivät myös ontumisen mutta eivät pitäneet sitä vakavana. Epänormaaliahan se olisi jos pentu ei koskaan kasvuiässä ontuisi. Tutkin jalkaa paikanpäällä, vääntelin niveliä ja venyttelin koipia mutta koira ei reagoinut mihinkään, joten oletin sen vain venäyttäneen jalkansa. Ontuminen oli kuitenkin paikallistettu oikeaan etujalkaan. Alkaneesta ontumisesta kehkeytyi mörkö ja kyttäsin koiran liikkumista ja ontumista herkeämättä. Kaverit ilkkuivat minulle vielä monta kuukautta ensimmäisten ontumahavaintojen jälkeen että kuvittelen koko tilanteen ja teen asiasta isomman numeron mitä se todellisuudessa on.
En saanut asian suhteen rauhaa joten käytin pennun eläinlääkärissä. Siellä lääkäri teki tarkkaa työtä taivutellessaan koiran jokaista niveltä niin etu- kuin takajaloistakin. Ainoa paikka mistä Sera reagoi oli oikean kyynärän ääriasentoon koukistus. Venytyksissä ei reaktiota. Väännellessä toinenkin kyynärä alkoi ärtyä ja sieltäkin saatiin pieni reaktio. Pentu sai kipulääkekuurin ja viikon sairaslomaa. Ohjeeksi saatiin että kannattaa kuvauttaa kasvuhäiriöiden varalta jos ontuminen ei lääkekuurista huolimatta helpota. Siitähän minä taas mörön itselleni kehitin ja päätin että pentu kuvataan vaikka ontuminen loppuisikin.

Seuraavana päivänä olin yhteyksissä kasvattajaan ja kerroin hänelle tapahtuneesta. Hän lohdutteli ja vakuutteli ettei kannattaisi olla huolissaan. Pitäisin vain koiraa viikon verran levossa ja käyttäisin hihnalenkeillä niin asia varmasti korjaantuisi. Hetken olinkin jo sitä mieltä että venähdyshän sen vaan täytyy olla koska mitä pennussa nyt muka voisi olla vialla. Sen vanhemmilla on priima luusto ja muutenkaan suvuissa ei ole mitään viitteitä kyynärä- tai olkavioista. Vaan eipä aikaakaan kun taas mörkö pomppasi päässäni esiin ja muistin kuinka pentu on hyppinyt sohvalta alas ja juossut liukkaalla lattialla toisten perässä ja riehunut isompien koirien kanssa pihalla jajaja...Kävin kaikki kauhuskenaariot mielessäni. Onhan minulla taustalla jo yksi luustovikainen koira ja en millään haluaisi toista samanlaista.

Kipulääkekuurin loputtua Sera ei enää ontunut mutta oli mielestäni hieman vaisu ja ei käyttänyt tassua aivan samalla tavalla kuin toista. Kyttäsin koiraa herkeämättä ja olin koko ajan näkevinäni pientä ontumista silloin tällöin. En saatiun mielenrauhaa asian suhteen joten varasin Seralle ajan lonkkien ja kyynärien röntgeniin. Kuvat tulivat viikossa (älkää kysykö miksi niissä kesti niin kauan) ja eläinlääkäri kertoi ettei niissä näkynyt mitään poikkeavaa. Pentueviikonloppuna Porissa näytin lonkkakuvat myös kakkoskasvattajalle ja hänkin totesi että ne ovat hyvin siistit vaikkakin niissä on vielä kehitys kesken. Sain siis vihdoin huokaista helpotuksesta ja todeta että voin touhuta koiran kanssa jatkossakin ilman huolta.

Aikaa kului eteenpäin ja tuli kesä ja hetkelliset helteet sekä kesätyöt. En touhunnut pennun kanssa mitään kovin rasittavaa ja jalkakin tuntui taas normaalilta. Heinäkuussa meillä oli kennelpäivä jossa Sera pääsi paimentamaan ja muutenkin tapaamaan muita sukulaisiaan. Vauhtia riitti koko päivän ja sen huomasi seuraavana päivänä kotona. Sera ontui taas ja kyseessä oli sama jalka kuin aiemminkin. Ärsytys ja ahdistus palasi ja varasin taas ajan eläinlääkärille. Edellisellä käynnillä eläinlääkäri ei nähnyt selvää ontumista mutta nyt uudella käynnillä hänkin näki ontumisen. Tavallaan helpottava tunne kun tietää ettei itse vain kuvittele asiaa. Sera joutui uusiin röntgenkuviin ja tällä kertaa kuvattiin molemmat jalat ranteista olkaniveliin. Tällä kertaa lausunto kuvista tuli jo seuraavana päivänä kun eläinlääkäri soitti miulle. Olin kaverin kanssa kaupungilla kun puhelu tuli ja olisin toivonut olevani missä tahansa muualla kuullessani huonot uutiset. Eläinlääkäri oli löytänyt Seran olkanivelistä OCD muutoksia ja näistä ontuminen todennäköisesti johtui. Itkuhan siinä tuli keskellä kirkasta päivää vilkkaalla kauppakadulla. Soitin samana päivänä suoraan Kouvolaan ortopedille ja sain ajan viikon päähän.

Kun vihdoin päästiin ortopedille Sera tutkittiin ja kopeloitiin ja selvät reagoinnit saatiin vasempaan olkaniveleen ja oikeaan kyynärniveleen. Röntgenkuvat eivät olleet diagnostisesti onnistuneita, joten Sera lähetettiin CT-kuviin. Sieltä selvisi että tosiaan olkanivelissä on muutosta ja myös kyynärnivelessä. Edessä oli rankka päätös jatkosta. En osannut siinä vaiheessa päättää mitän koiran suhteen tehtäisiin vaan lupasin olla lääkäriin yhteyksissä pikapuoliin. Teoriassa vaihtoehtoja oli vain kaksi: kallis leikkaus tai eutanasia, enhän halua että koira kärsisi kivuista.

Erilainen juhannus

Tänä vuonna vietin hieman erilaista juhannusta, toivottavasti viimeistä kertaa. Tykkän enemmän perinteisestä yllätyksettömäst jussista. Juurikaan mikään ei mennyt niin kuin olin alkujaan ajatellut. Itsehän vietin koko juhannusviikonlopun töissä, joten mökille ei kunnolla ehtinyt. Myös eräs ylimääräinen Hattulan reissu verotti mökkeilyaikaa.

Juhannusaattona olin töissä iltavuorossa ja olin alun perin suunnitellut ajavani kotiin ja lähteväni sieltä taas aamulla töihin. Hiostava työpäivä kuitenkin käänsi pääni ja ajoin kodin kautta mökille. Pakkasin tavarat ja koirat autoon ja pääsin vihdoin viilentymään ja rentoutumaan mökille muiden seuraan. Kokko oli harmikseni jo ehtinyt palaa, mutta juhannusruuat notkuivat vielä pöydillä, joten pääsin suoraan syömään. Koirat viipottivat pitkin mökkipihaan ja nekin nauttivat olostaan. Seran viikon sairasloma oli juuri päättynyt (siitä myöhemmin lisää) ja sekin juoksenteli Akun ja Tahvon kanssa.

Aamulla lähdin töihin ja jätin koirat mökille nukkumaan. Olihan siellä muu suku niitä kaitsemassa. Tarkoituksena oli ajaa taas töiden jälkeen mökille, mutta juuri kun työpaikan pihalla istuin autoon, puhelin soi. Iskä soitti ja kertoi että on ajamassa Seran kanssa mökiltä Lappeenrantaa. Heti tietysti alkoi hälytyskellot soida ja ehdin ajatella kaikki kauhuskenaariot päässäni ennen kuin iskä kertoi niistä pahimman. Seraa oli purrut käärme kuonoon ja pennun pää oli puolikas ilmapallo. Itkuhan siinä tuli kun aloin miettiä mitä eri koirakursseilla ja ensiapuluennoilla on puhuttu kyyn puremista ja tajusin etten muista mitään. Miten voi kaikki oppi unohtua hädän hetkellä? Ja miten kaikki voi sattua aina pyhänä tai viikonloppuna? Sitä ei tiedetä missä koiraa on kyy purrut ja kauan siitä oli kulunut ennen kuin se huomattiin, koska koirat viipottivat pitkin pihaa oman mielensä mukaan.

Turvotus jo valahtanu kaulalle

huolestuneena

Puhelun jälkeen juoksin takaisin töihin tietokoneen ääreen ja etsin päivystävän numeroa. Tiesinhän minä ettei Lappeenrannasta löydy kunnon päivystävää eläinlääkäriä, mutta toiveikkaana etsin ympäryskunnista jotain klinikkaa joka olisi auki. Kaikki olivat kiinni ja Etelä-Karjalan päivystävä eläinlääkäri ei vastannut puhelimeen. Ainoa vaihtoehto oli lähteä ajamaan Hattulaan eläinsairaala evidensiaan, Lappeenrannan takapäivystäjälle. Eihän sinne ole "kuin" kolmen tunnin matka. En voi sanoa ettäkö olisin nauttinut ylimääräisestä maisemamatkailusta juhannuspäivänä kipuileva pentu jaloissa maaten. Suoraan sanottuna meillä täällä Etelä-Karjalassa on paskat eläinlääkäripalvelut pyhinä ja viikonloppuisin.

Sera oli turvoksissa kuonosta ja vähitellen turvotus laskeutui kaulalle. Pentu oli huonovointinen ja väsynyt. Se hengitti raskaasti ja tiheään. Se ei pystynyt rentoutumaan automatkalla, koska aina kun se laittoi pään maahan, sitä koski. Se pomppasi aina välittömästi pystyyn ja yritti jaksaa istua koko matkan. Oltiin perillä Hattulassa vasta seitsemältä illalla. Koira oksensi vaahtoa klinikan pihalle. Lääkärin puheille päästiin vasta pikkusta vaille kahdeksan, jolloin Sera pääsi nesteytykseen. Tapahtumahetkestä oli siis kulunut noin kuusi tuntia. Suurin pelkohan mulla oli mitä tuhoja myrkky saisi aikaan tuon kolmen tunnin ajomatkan aikana.

Ehdittiin kiertää Hämeenlinnaa Seran toipumista odotellessa.

Sera oli tiputuksessa nelisen tuntia. Päästiin hakemaan pikku neiti pois puolen yön aikaan. Sera oli saanut kipulääkkeitä, runsaasti nesteitä ja kyynmyrkyn vasta-ainetta. Meiltä kysyttiin haluammeko että vasta-ainetta annetaan, koska kyseessä on kuitenkin hyvin kallis aine. Miulle oli sillä hetkellä aivan sama paljonko hoito tulee maksamaan, pääasia oli että saisin rakkaani kuntoon. Verikokeissa ei ollut näkynyt mitään normaalista poikkeavaa maksa- ja munuaisarvojen kohdalla. Myöskään hyytymistekijöissä ei ollut poikkeavuuksia. Myrkky ei siis ollut vielä saanut vahinkoa aikaan. Mukaan saatiin kipulääkeresepti, kotiutusohjeet ja pirteämpi pentu.

Kotimatka tuntui jäätävän pitkältä. Pentu nukkui jaloissa ja itsekin torkuin apukuskin paikalla. Oltiin kotona neljän aikaa aamusta, ehdin siis nukkua puolitoista tuntia omassa sängyssä ennen kuin lähdin taas töihin aamuvuoroon. Voin kertoa että hieman väsytti kun heräsin aamulla. Siinä vaiheessa pentu oli vielä väsynyt ja turvoksissa mutta kun tulin kotiin neljän aikaa, kakara oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Turvotuskin oli lähes kokonaan laskeutunut. Nyt pennulla on kuitenkin taas viikon saikku, ei ole ihan helppo tehtävä kolmen koiran taloudessa. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin!!!

Kotiin lähdössä

Täytyy vielä mainita että sain kasvattajalta, kakkoskasvattajalta ja muilta kennelin kasvattien omistajilta ihania tsemppiviestejä ja he elivät mukana ja kyselivät tilannepäivityksiä pitkin iltaa. Ahdingon keskellä tuli hyvä mieli! :)

Yhdeksän ihanaa vuotta

Yhdeksän vuotta sitten syntyi maailmaan kultaisennoutajan pentue. Yksi niistä pienistä ihmeistä oli Aku, jonka saimme omaksemme reilun kahden vuoden iässä. Nyt poika on jo yhdeksän vuotias ja edelleen elämäniloa täynnä. Toivottavasti saamme viettää herran kanssa vielä monta vuotta yhdessä.

PALJON ONNEA AKU!

Käytiin Akun kanssa kuluneella viikolla eläinlääkärissä ottamassa taas kolmeksi vuodeksi rokotukset. Samalla tehtiin koiralle vuosihuolto. Eläinlääkäri kuunteli sydämen ja keuhkot, tarkisti hampaat, korvat ja silmät ja totesi Akun olevat erittäin hyvässä kunnossa ikäisekseen. Aku sai kehuja mm. hyvästä ja siististä purukalustosta ja painosta. Aku on pysynyt Tahvon juoksutuksen ja sopivan ravinnon ansiosta solakassa kunnossa, vaikka herra onkin leikattu. Aku on painanut pahimpina vuosina 45 kiloa, joka ollaan onneksi saatu karistettua herran vyötäröltä pois. Tällä hetkellä Aku painoi 34 kiloa. Aku sai rokotusten lisäksi mukaansa silmävoiteen, jonka pitäisi rauhoittaa rähmiviä silmiä. Akulla rähmii silmät melko voimakkaasti keväisin ja kesäisin siitepölyn ja katupölyn vuoksi. Nyt silmävoiteen aikana ähmintä on vähentynyt.

Käytiin myös perjantaina pyörähtämässä Akun ja Tahvon kanssa mätsärissä. Mätsärin järjesti Lappeenrannan uusi koirayhdistys KnowHau Ry. Osallistuin Akun kanssa veteraaneihin ja Tahvon kanssa isoihin koiriin. Onneksi olin ennakkoilmottautunut niin päästiin melko alkupuolella kehään. Tahvon kanssa ei olla pitkään aikaan käyty kehässä tai edes treenattu seisomista. Nyt kun mätsäri oli hiekkakentällä niin uskalsin ottaa Tahvonkin mukaan. Mitään tuloksia ei taaskaan lähdetty hakemaan vaan pitämään hauskaa ja näkemään tuttuja ihmisiä ja koiria. Tahvo löysi koirapaljoudesta viime vuotisen ihastuksensa englanninsetterin ja herra oli taas myyty. Tahvo vinkui, liehitteli, nyki hihnaa, kieri maassa ja teki kaikki osaamansa temput jotta olisi päässyt sussunsa luokse, mutta inhottava hihnanjatke ei päästänyt. Sain myös kokeilla kehäilyä uuden tuttavuuden, pk collie Zorron kanssa. Herra vaikutti mukavalle ja reippaalle koiralle.

Akun kanssa päästiin heti veteraanikehään mätsäreiden alettua johon tuli kaikki muutkin 5 veteraania. Meidät juoksutettiin yhdessä muutaman kerran ympäri ja sen jälkeen yksittäin. Veteraaneja ei jaettu nauhakehiin vaan palkittiin suoraan. Aku oli veteraanien 5 ja sai Hau Hau Championin koiramakkarapötkön palkinnoksi. Tahvon vuorolla isojen kehässä tuomari kutsui kaksi koiraa kehään ja katsoi koirien ilmeen ja juoksutti kerran suoralla ja sen jälkeen sijoitti koirat sinisiin ja punaisiin. Nauhakehässä tuomari juoksutti kaksi kertaa kaikki kehän ympäri ja sen jälkeen poimi kuusi jatkoon päässyttä. Nyt täytyy kyllä sanoa etten saanut rahoilleni vastinetta, en yhtään! Tuomari ei käyttänyt aikaa koiran kopelointiin tai silmämääräiseen tarkasteluun. Koiria ei edes ehtinyt laittaa seisomaan kun hän jo oli seuraavan koiran luona. Mikä idea se tälläisissä mätsäreissä on missä ei saa sitä haluamaansa kopelointitreeniä ja sosiaalistamista? Jäi vähän huono maku isojen kehästä ja kyseisestä tuomarista. No mutta aina ei voi kaikkia miellyttää.

Viikko sitten kaikki oli vielä toisin

(Ihan ensimmäisekis pahoittelen vähäkuvaista postausta, toivottavasti ymmärrätte.)

Edellisessä postauksessa kerroin että Tahvon oikea takajalka on alkanut ihmeellisesti oireilla. Se huutaa kivusta kun jalka menee tiettyyn asentoon, esim. kun jalka ojennetaan voimakkaasti taaksepäin ruopiessa. Koira ei kuitenkaan ontunut jalkaa eikä muutenkaan suurempia oireita ollut, vain se hetkellinen kipukohtaus ja sen jälkeen ei mitään ongelmaa. Netistä googlettamalla oireet viittasivat vahvasti polven patellaluksaatioon.

Maanantaina kuitenkin soitin heti aamusta eläinlääkäriasemalle ja kysyin heidän mielipidettä mikä jalassa voisi olla. Puhelimessa oli kuitenkin hirmu hankala oireiden perusteella antaa mitään selvää diagnoosia joten varasin ajan jo samalle päivälle klo 10.40. Oma mieli kun ei kuitenkaan anna mielenrauhaa ennen kuin tiedän mistä moinen johtuu. Ja olihan se hyvä tarkistaa mahdollisimman pian ettei agilitykentillä tulisi vastaavaa kipukohtausta kesken radan.

Olin itse aamusta koulussa ja jännitin eläinlääkärille menoa kovasti. Vastaanotolla lääkäri tutki anturat ja koko koiven. Polven kohdalla Tahvo reagoi kipuun hieman. Lääkäri veikkasi että polvesta olisi kierukka revennyt, koska selvästi koira reagoi polven kopelointiin mutta lumpio ja ristisiteet tuntuivat hyvin napakoilta ja terveiltä. Lääkäri kuitenkin ehdotti että polvi kuvattaisiin ja suljettaisiin pois kasvaimet ja irtopalat sun muut. Olin aikaa varatessa toivonut että Tahvolta kuvattaisiin samalla rauhoituksella myös selkä ja lonkat jos koiran polvi jouduttaisiin kuvauttamaan. Olinhan sitä jo pitkään agilityn takia suunnitellut.

Tahvo sai kevyen rauhoitteen ja sen jälkeen koira kiikutettiin röntgeniin. Ensin kuvattiin alaselkä, sitten lonkat ja sen jälkeen oikea polvi. Kuvat tuli tosi nopeasti ja lääkäri kutsuikin meidät kuulemaan lausunnon. Selkä oli erittäin hyvä ja laikki nikamavälit olivat oikein kehittyneet. Polvikin oli siisti eikä siinä mitään vikaa näkynyt. Viimeisenä lääkäri näytti meille Tahvon lonkat ja totesi että "aivan kamalat lonkat". Tahvon molemmat lonkat on huonossa kunnossa. Kennelliiton suosituksiin verrattavaa lausuntoa ei kuitenkaan saatu, mutta omaan silmään lonkat näyttivät D:n tai E:n lonkilta. Lonkkien takia koira siis oireili polven kopelointiin. Tämän koiran agilityura tuli siis päätökseen ennen kuin se kunnolla ehti alkaakaan. Huonoista lonkista ei voi varmasti syyttää ketään mutta suuri epäilys on että vanhemmilla on ollut huonot lonkat ja siihen päälle vielä laiminlyöty ensimmäiset puolivuotta koiran elämästä.

Tätä tulee ikävä :´( © Kata

© Kata

Itse yritin olla eläinlääkärissä rauhallinen ja asiallinen vaikka omat tunteet myllersivätkin heti totuuden kuultua. Toivoin vain että päästäisiin äkkiä pois ja pääsisin autoon koiran kanssa. Koko hoidolle tuli lääkkeineen päivineen hintaa 267 euroa. Tahvo sai cartrophen kuurin ja tulehduskipulääkekuurin. Lisäksi saatiin paljon hyviä neuvoja miten nivelrikkoista koiraa hoidettaisiin. Suurin osa ohjeista kuitenkin unohtui samantien kun ne kuulin, olin vaan niin järkyttynyt. Eihän vähän vajaa 3 vuotiaalla koiralla voi olla noin huonoja lonkkia kuin Tahvolla on. Joku korkeampi taho oli kuitenkin tälläkertaa päättänyt toisin.

Kun pääsin autoon en voinut enää pidätellä itkua. Tiesin että minun pitäisi mennä takaisin kouluun ja iskä veisi koiran kotiin heräilemään rauhoituksesta. Olin kuitenkin lähemmäs puoli tuntia omassa autossa eläinlääkärin pihalla. En vain voinut ajaa autolla. Miulla oli paha olo, päätä koski ja itketti. Itkin koiran takia ja itkin kaikkien ihanien toteuttamatta jäävien tulevaisuuden suunnitelmien takia. Tsemppasin itseni kuntoon ennen kuin menin kouluun. Kouluun meno oli kuitenkin virhe. Ensimmäinen tapaamani kaveri sattui kysymään mitä lääkärissä selvisi, jolloin pillahdin taas itkuun. Kaverit sai kuitenkin miut hetkeksi unohtamaan surun ja pystyin edes jotenkin keskittyä opiskeluun.

Kotona minua odotti nukkuva koira. Tahvo ei siis saanut herätettä kun rauhoite oli niin kevyt. Koira kuitenkin nukkui koko päivän ilta 8 saakka. Helmi koira kävi katsomassa Tahvoa samana päivänä mutta Tahvo ei tunnistanut kaveriaan vaan yritti heiveröisesti murista, mutta jatkoi sitten taas unia. Koko loppupäivä meni minun osaltani itkiessä ja murehtiessa. Fiilis oli aivan kuin Tahvo olisi kuollut.

Jako avata silmät vain silloin kun tulin kotiin. Kovasti yritti myös häntää heilutella.

Nyt viikon päästä olen alkanut päästä asiasta yli. Ollaan nyt käyty koirien kanssa säännöllisesti lenkeillä ja siellä ei ole ollut mitään ongelmaa Tahvon liikkumisessa. Olen miettinyt mitä Tahvon kanssa voisi tulevaisuudessa harrastaa ja varteenotettavia vaihtoehtoja ovat mm jäljestys, rallytoko ja aivotyöskentely. Nyt vaan ensin syödään lääkekuurit loppuun ja katsotaan sitten mitä aletaan tehdä.