tiistai 31. maaliskuuta 2015

Karvaturrille turjakepanta


Pitkästä aikaa DIY postaus blogin puolella. Askartelin ja ompelin tänään Taholle uuden puolikuristavan kaulapannan. Vaikkakin useammassa koirablogissa on pantojen teko-ohjeet, julkistan myös minä pannantekovinkit. FitDogin yhteistyön paketissa oli energia- ja palautusjuomajauheiden ja shakereiden lisäksi logollinen avainnauha. Voi ei, meillä on kaapit täynnä avainnauhoja ja itse en niitä osaa käyttää. Hetken pohdin mitä teen avainnauhalle, kunnes muistin Helmin yhden ihanan pannan. Jalostin avainnauhasta ihanan keväisen turjakekaulapannan Tahvolle. Avainnauhasta jäi vielä puolet käyttämättä, joten todennäköisesti tulen tekemään myös toisen pannan.

Eilisen ompeluinnostuspiikin innoittamana kävin kangaskaupassa ihailemassa kevään uutuuksia. Mukaan tarttui karvakangasta useammassa eri värissä ja fleecekangasta kahdessa värissä. Eihän noita syötävän sulosen värisiä kankaita voinut vastustaa. Pärnun reissulla katselin jo pantoihin kangasta mutta sieltä ei noin ihania löytynyt.

Aloitin pannan teon ompelemalla avainnauhasta saadun FitDogin nauhan vahvemmalle polypropeeninauhalle. Avainnauhan pituus sattui olemaan passeli Tahvolle niin ei tarvinnu leikellä lyhyemmäksi. Tahvolle tuo 25mm levyinen vahvike oli hyvä niin ei tullut liian kapeaa pantaa. Tikkasin nauhan kauttaaltaan kiinni vahvikkeeseen. Jätin vahvikenauhaa koristenauhan molemmille puolille noin viisi senttiä ylimääräistä.

Sen jälkeen keskityin karvavuoreen. Leikkasin kankaasta sopivan kokoisen palan, joka oli tässä tapauksessa Tahvon kaulan ympäryksen pituinen. Leveys oli vahvikenaruun verrattuna reilu jotta pehmike näkyisi narun molemmilta puolilta. Ompelin kankaasta nurjalta puolelta tuubin, eli tikkasin kankaan kaksin kerroin pitkältä sivulta ja sen jälkeen käänsin työn ympäri. Näin pehmikkeestä tuli mukavan paksu eikä saumoja jäänyt näkyviin.

Sen jälkeen kiinnitin pehmikkeen aiemmin ommeltuun vahvikkeeseen. Vahvike koristenauhalla tuli keskelle pehmikettä siten että  molemmille reunoille jäi tasaisesti kangasta.

Vahvikkeen molempiin päihin jätin pienet hännät joihin sain kiinnitettyä puolikiristävän ketjun kääntämällä vahvikkeen kaksin kerroin. Ompelin käännetyn vahvikkeen huolellisesti yhteen. Tässä kannattaa ommella vaikka vähän liikaa kuin liian vähän, jotta liitos kestää. Varsinkin isolla ja vetävällä koiralla tälläiset kohdat ovat kovilla.

Nyt kun ketju on kiinnitetty, tarkistin vielä että pehmikekarva on oikealla kohdalla ja panta on koiralle sopiva. Tahvo ei oikein välittänyt pannan sovittelusta kun nuppineulat tökkäsivät ikävästi pojan pyöriessä. Nyt kun panta on sovitettu ja panta on pehmikettä vaille valmis, ompelin pehmikkeen vahvikkeeseen kiinni. Lopuksi lankojen päättely ja panta on valmis.

Muutaman kerran sai kirota ja ratkoa ompeleita kun ompelukone ei tykännyt paksusta kankaasta. Olen kuitenkin lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen. Ensimmäiseksi ommelluksi pannaksi tuotos onnistui hyvin ja Tahvo sai komean keväisen pannan. Ja mikä parasta, nyt avainnauha on paremmin esillä ja tulee käyttöön, vaikkakin hieman eri käyttötarkoituksessa. Ja aivan varmasti ei jää viimeiseksi pannaksi. Kunhan saan hankittua lisää tarvikkeita niin Akukin saa pannan ja katotaan sitten lisää kenelle teen pantoja.


 Mitäs tykkäsitte? 

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Punamustaa yhteistyötä

Postista tuli tänään viesti, että voisin noutaa postipaketin. Totta puhuen, en tienny mitä paketissa olisi, en nimittäin ollut tilannut mitään. Paketti oli FitDogilta Turusta. Mainitsinkin jo aiemmin, että FitDog halusi ryhtyä yhteistyöhön kanssani. Yhteistyön kunniaksi he lähettivät minulle heidän tuotteitaan koirieni käyttöön. Tahvo oli heti innoissaan avaamassa lähetystä, ilmeisesti paketti tuoksui sen mielestä niin hyvälle.

Akulle ja Tahvolle FitDogin tuotteet ei ole entuudestaan tuttuja. Ite oon kaverin kautta tutustunut tuotteisiin, mutta en kuitenkaan oo saanu hankittua tuotteita omille koirille, vaikka joskus olisi ollut tarvetta. Tämä yhteistyö on hyvä tilaisuus korjata asia. Yhteistyön kunniaksi Aku ja Tahvo pääsee tutustumaan tuotteisiin ja testaamaan niitä mm. treeneissä, kisoissa ja kesällä nesteytyksessä. Tinkin pääsee mahdollisesti kokeilemaan tuotteita agilityntreenien ja kisojen ympärillä.

No mitäs meidän koirat sitten pääsee testaamaan? Saatiin paketissa Recovery Potato - perunapohjaista palautusjuomajauhetta ja Energy + Rehydrate - energia- ja nesteytysjuomajauhetta. Jauheiden sekoitukseen saatiin käytännöllinen shakeri. Mahtavaa! Täydellinen starttipaketti. Ja tuo shakeri tulee kovaan käyttöön. Akua kiinnosti pussit valtavasti. Se kanteli pusseja pitkin pihaa kun yritin saada edustuskelpoisia kuvia koirista ja tuotteista. Sai Aku yhteen pussiin reiänkin ja jauhe maistu ihan "raakana". En tosin uskokaan että ahneelta noutajapojalta jää mikään syötäväksi keplaava syömättä. Otan tuotteet nyt heti käyttöön ja toivottavasti saatte jo pian kuulla kokemuksistamme.

Olisin kiinnostunut kuulemaan myös teidän kokemuksia tuotteista. Missä olette käyttäneet energia- ja nesteytysjuomajauhetta? Entä palautusjuomajauhetta?
 

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kevättä rinnassa

Kesää kohden mennään hurjaa vauhtia. Kevät on tullut oikein kunnolla aurinkoisten ja lämpimien ilmojen saattelemana ja lumetkin alkaa pikkuhiljaa olla sulanu. Varma kevään merkki on kun imuri ja lattiamoppi täytyy kaivaa siivouskaapista ulos tuskastuttavan monta kertaa viikossa. Meidän koirat ovat aloittaneet karvanvaihdon taas kertaheitolla. Akusta lähtee karvaa tupottain ja Tahvo auttaa karvanlähdössä riekuttamalla Akua sisällä, niin että karva pöllyää.

Toinen varma kevään merkki on valokuvausinnon löytyminen. En ole koko talveen viitsinyt kuvata kun ei ole ollut intoa. Reistaileva tietokonekaan ei ole edesauttanut asiaa. Nyt kuitenkin aurinkoiset ja kauniit päivät pakottivat kaivamaan kameran talviunilta ja suuntaamaan sen kanssa pihalle. Kuvien muokkausyritykset kaatuvat edelleen hitaaseen ja kaatuilevaan koneeseen, joten kuville ei ole voinut suurempia tehdä, koittakaa kestää. Sain kuitenkin kesätöitä omalta alalta, joten uusi tietokone on hankintalistalla heti kun ensimmäisen palkan saan.

Lauantaina käytiin Tahvon, Akun ja Helmin kanssa meidän mökillä. Ilma oli mitä ihanin, joten kamera lähti taas mukaan. Aku oli tavallista riehakkaammalla päällä, joten Tahvokin sai kyytiä kun vanha herra juoksutti nuorempaansa. Helmi yritti pysyä isompien matkassa. Kierreltiin mökillä hiekkakuopalla, pelloilla, navetalla ja metsässä. Kuviakin tuli otettua riittämiin, mutta muokkaus saa odottaa uutta tietokonetta. Metsässä oli sen verran lumetonta että päätin muistutella Akulle kuinka ihmistä etsitään metsästä. Katariina jäi koirien kanssa kiven taakse piiloon ja minä juoksin piiloon. Aku päästettiin vapaaksi minun huudosta, mutta koirahan ei keskittyny jälkeen yhtään. Se vaan suuntasi kohti kuultua ääntä vaikka päämäärää. Sain seurata koiran päätöntä juoksua hyvän aikaa, kunnes Aku huomasi minut. Täytyy siis ottaa hieman lyhyempää matkaa Akun kanssa kun aletaan muistutella etsimistä.



Tahvolla oli myös kevättä rinnassa kun Tin kävi meillä taas kyläilemässä. Tin tuli keskiviikkona ja vein sen kotiin torstaina. Viime kerralla Tahvo oli vähän kiinnostunut Tinistä mutta ennemminkin yritti leikkiä. Tällä kertaa poikaa ei kiinnostanut muu kuin Tinin peppu ja liehittely-yritykset. Tahvo tarjosi itseään leikin ja tuuppimisen avulla, mutta Tin ei lämmennyt Tahvolle. Torstaina ymmärsin Tahvon käytöksen, Tinillä oli alkanu juoksut. Onneksi Tahvo ei yrittäny astua Tiniä ja saatiin Tahvo rauhottumaan Tinin seurassa. Muutaman kerran Tin sai ärähtää Tahvolle herran yli-innokkaista haisteluyrityksistä, mutta lopulta ymmärsi lopettaa.


Tin on hyvin aktiivinen ja sporttinen dalmis, joten pitihän meidän käydä koiraa juoksuttamassa. Pelkät hihnalenkit ei sovi tälle koiralle pidemmän päälle. Otin Katan ja kameran taas mukaan ja suunnattiin koirineen meidän läheiselle pellolle. Koirat sai olla siellä vapaana ja Tin juoksi heitettävän risun perässä. Hyvällä säällä sai ilmeikkäistä koirista paljon kuvia. Aku ei ollut kiinnostunut Tinin juoksut yhtään, eikä sitä kiinnostanut nytkään liittyä Tahvon, Tinin ja Helmin lailla keppileikkiin. Herra liihotti omia polkujaan, välillä asutusten pihalla, ja välillä taas nauttien auringosta piehtaroimalla. Tahvo, Tin ja Helmi sen sijaan juoksivat keskenään ja ääntäkin löytyi välillä ihan riittämiin.




Testasin Tinillä jouluna saamiani GoPro-koiravaljaita.  Katariinallakin oli oma GoPro mukana, joten saatiin valjastettua Tinistä kuvauskoira. Valjaat pysyivät yllättävän hyvin päällä näinkin aktiivisella koiralla ja videosta tuli juuri niin sekavaa kuin arvata saattaa. Kasasin muutamia pätkiä lyhyeksi videoksi niin pääsette tekin katsomaan tulosta. Suosittelen laittamaan videon FullHD:ksi.



Mitä olette mieltä tälläisistä videoista? Kannattaako näitä tehdä lisää vai ei?

torstai 19. maaliskuuta 2015

Temppuhaaste part 2

Päätin osallistua Paikka ja Hyppy-blogin temppuhaasteeseen myös Akun kanssa. Pidemmittä puheitta videon pariin.


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Temppuhaaste part 1

Paikka ja Hyppy-blogissa oli aivan mahtava temppuhaaste jonka sai toteuttaa joko kuvin tai videoin. Haasteessa oli kuusi kategoriaa joihin tuli keksiä mahdollisimman osuva koiran temppu tai taito. Kategoriat olivat: Helppo, hauska, erilainen, omituinen, bravuuri ja hyödyllinen. Muutamaan kohtaan oli Tahvon kohdalla hieman hankala keksiä temppua mutta opeteltiin sitten muutama uusi temppu jotka saatiin osuvasti liitettyä kategorioihin. Tahvon osalta haaste on suoritettu, mutta jospa sitä esittelisi Akunkin taitoja haasteen merkeissä.

Tämä temppuhaaste saa toimitta maaliskuun tempun virkaa. Videolla näkyy jo muutama ennestään tuttu temppu ja ennen näkemättömiä temppuja.


Mitä olette mieltä temppuvideoista ja blogin videoista ylipäänsä?

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Dalluagility

Dalluagility saa jatkoa kun starttiin tänään toisissa virallisissa kisoissa. Tin tuli aamulla suoraan omistajaltaan hallille ja tyttö oli oma iloinen itsensä. Suuntasin suoraan itse ilmottautumaan ja sen jälkeen kävin Tinin kanssa lämppäämässä. Meillä oli hyvin aikaa ennen kuin maksien rataan tutustuminen alkoi. Nautittiin Tinin, Katariinan ja Helmin kanssa auringosta kerrankin kun se paistoi. Ilma oli ihanan lämmin ja tiet alkoivat olla kuivana.

Kävin välillä kurkkimassa minkälaisen radan Allan Mattsson oli suunnitellut 1luokkalaisille. Meillähän piti alunperin olla tuomarina Salme Mujunen, jonka ratoihin olinkin jo valmistautunut, mutta koska tuomari vaihtui en tiennyt mitä odottaa. Netistäkään ei kyseisen tuomarin agilityratoja juurikaan löytynyt, joten en päässyt ennakoimaan tulevan radan vaikeutta ennen kisoja.

A agilityrata oli suoraviivainen, juuri meille sopiva. Tosin yleensä suoraviivaisilta ja helpolta näyttäviltä radoilta tulee eniten hylkyjä ja virheitä. Suunnittelin jo että rataan tutustumisessa täytyy ottaa kaikki linjat ja ohjaukset huomioon ettei myö päästä Tinin kanssa kasvattamaan tilastoja hylkyjen suhteen.


Minit aloitti kisapäivän ja oltiin Tinin kanssa kannustamassa minikoiria. Todella monelle suoraviivainen rata osotteutui vaikeaksi. Sama oli medikoirien kohdalla, eikä nollatuloksia tullut kuin yksi per luokka. Hylkyjäkin tuli lähes puolelle koirakoista. Maksien rataan tutustumisessa mietin eri ohjauksia ja kummalla puolella olisi paras ohjata. Päädyin kuitenkiin helpoimpaan ilman mitään ylimääräisiä persjättöjä tai muitakaan ohjauskuvioita. Hypyllä 13 oli tarkoitus lähettää koira hypylle ja tehdä itse valssi, mutta olin keppien jälkeen ajautunut liikaa esteestä sivuttaissuunnassa ohi, joten koira lähti takaakierrolle. Sain kuitenkin pelastettua tilanteen ja ohjattua koiran oikealta puolelta esteen yli. Keinulle lähestyminen oli kuitenkin tämän jälkeen hankala mutta selvittiin pienen pyörimisen jälkeen kunnialla maaliin.  



Maksienkaan radalla ei nollia juurikaan nähty ja tuloksetkin olivat yllättävän nihkeässä. Nyt saan kyllä olla tyytyväinen koiraan ja sen tekemiseen. Tin teki sen mitä siltä pyysin ja edellisten kisojen ongelma, putket, sujuivat tällä kertaa todella hyvin. Otin riskillä ja lähetin koiran 10 putkeen ilman että menin itse putkelle ja se toimi. Huisia! Kisoista lähdin tulosta hakemaan ja sen myös sain. Harmittavan lähelle jäi meidän ensimmäinen Luva, mutta kyllä se sieltä aikanaan tulee.


Päivän toinen 1luokan rata olikin sitten meidän osalta täysi fiasko. Tin oli sitä mieltä että johan me yksi rata hypittiin ja alkoi pelleillä tällä radalla. Tin alitti radan toisen hypyn ja päätti putkeen menon sijaan nuuskia maata. Koira myös teki omat ratkaisunsa radan estejärjestyksen kanssa, joten B agiradalta meille tulos hyl. Se tietää vain lisää treeniä ja treeniä niin hyvä tulee.


Saatiin muuten perjantaina fitdogilta yhteistyöpyyntö ja hyvältä kuullostavan diilin johdosta fitdogista tulee meidän yhteistyökumppani. Yhteistyöstä ja yrityksestä saatte kuulla myöhemmin lisää. Kannattaa pysyä kuulolla, eihän sitä tiedä mitä yhteistyö tuo tullessaan tämänkin blogin puolella.


lauantai 14. maaliskuuta 2015

Suruanalyysi



Nyt kun olen valmistunut lähihoitajaksi, voin julkaissa saattohoidon kurssilla tekemäni suruanalyysin. Saattohoidon kurssin opetussuunnitelmaan kuului suruanalyysin teon. Tehtävänantona oli kirjoittaa tuntemuksia kokemastaan surusta läheisen kuoleman jälkeen. Jouduin kuitenkin hieman soveltamaan tehtävän antoa. Voin kertoa että vieläkin lukiessani analyysia, itku ei ole kaukana. Tunteet olivat ja ovat minulla niin vahvat, etenkin kun kyseessä on rakas koira. Pahoittelen lähes kuvatonta postausta.

En ole koskaan kokenut ihmisen kuolemasta johtuvaa surua, minkä takia teenkin tämän analyysin viimeisimmästä suuresta surustani.

Omistan kaksi koiraa, kultaisennoutajan ja sekarotuisen. Tämän sekarotuisen kanssa on ollut paljon vaikeuksia siitä asti kun sen hain meille syksyllä 2012. Koira oli tällöin puoli vuotia ja kovimmassa kasvun vaiheessa. Sain koiran ilmaiseksi, koska sen edellinen omistaja ei sitä voinut pitää. Edellinen omistaja ei kuitenkaan muistanut kertoa kaikkein oleellisinta asiaa koirasta, nimittäin miten sitä on kohdeltu tai koulutettu. Kotona tämä kuitenkin selvisi minulle hyvin äkkiä. Koira pelkäsi kaikkea, jopa käden heiluttelua kävellessä. Koira juoksi aina pakoon ja puri ihmisiä jotka olivat pennun mielestä liian pelottavia.

Kuukausien koulutuksella ja kuntoutuksella sain koiran luottamuksen kasvamaan ihmisiä kohtaan ja pelokkuus hälveni ja vaihtui uteliaisuudeksi. Aloitin koiran kanssa pentukoulussa jossa opeteltiin koiralle hyödyllisiä asioita, kuten odottamista ja hihnassa kävelyä. Oma pentuni oli jo noin 8 kuukauden ikäinen, kun näitä asioita normaalisti opetellaan pennun ollessa 4 kuukautinen.  Pentua ei oltu edellisessä kodissa opetettu mitenkään.


Otin edelliseen omistajaan yhteyttä puhelimitse, facebookin kautta ja sähköpostilla, mutta tämä henkilö ei koskaan vastannut minulle, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä mitä koiralle oli pentuaikana tehty. Jälkikäteen minulle selvisi että koiran edellinen omistaja oli huumeiden käyttäjä ja on usein pitkiäkin aikoja poissa kotoa sairaala- ja putkareissujen vuoksi. Omien päätelmien ja koiran reaktioiden perusteella voin olettaa että koira on elänyt yksin edellisellä omistajalla ja ei ole saanut säännöllisesti ruokaa, ulkoilua tai pennun tarvitsemaa sosiaalistamista ja rakkautta. Pentua oli myös mahdollisesti lyöty tai muuten peloteltu, koska se pelkäsi niin vahvasti miespuolisia ihmisiä ja käsien heiluttelua.

Koiran luottamus minuun ja muihin ihmisiin kasvoi päivä päivältä harjoitusten ja uusien oppien myötä. Myös minun rakkauteni koiraa kohtaan kasvoi ja epätoivo hälveni. Tiesin, että tästä koirasta tulisi minulle se kauan haaveilemani harrastuskoira lajiin kuin lajiin. Aloitin ensin koiran kanssa tottelevaisuuskoulutuksen missä meidän yhteistyö sujui hyvin. Koiran ollessa hieman vajaa 1,5-vuotias aloitin sen kanssa agilityn. Tämä laji oli koiralle ja minulle kuin tehty, koira oli innoissaan ja kaikki tuntui olevan hyvin.

Ehdin harrastaa koirani kanssa agilitya, tottelevaisuutta, vetoa ja paljon muutakin ennen kuin kaikki muuttui. Olin suunnitellut tuleville vuosille paljon yhteisiä asioita koiran kanssa ja olimme juuri aloittaneet kisaamisen agilityssa. Koirani kuitenkin satutti jalkansa eräänä päivänä kun olimme lämmittelemässä koiran lihaksia enne agilitytreenejäni. Koira huuti kivusta ja juoksi kolmella jalalla. Tutkin koiran tassun saman tien mutta siinä ei mitään ilmennyt. Koirakin alkoi kävellä normaalisti ja ajattelin että se oli vain venähtänyt. Menin koiran kanssa treenaamaan vielä tapahtuman jälkeen ilman mitään ongelmia. Seuraavana päivänä koiran haaveri kuitenkin toistui, koira huusi kivusta ja juoksi kolmella jalalla. Juuri minun tuurillani oli jälleen viikonloppu kun koiralleni jotain sattuu, ja lähin päivystävä eläinlääkäri on Hattulassa yli 2 tunnin matkan päässä. Päätin että koiran kanssa otetaan rauhallisesti tämä viikonloppu ja maanantaina mennään eläinlääkärille, sillä hengenhätää koiralla ei ollut.

Maanantaina soitin eläinlääkärille ja sainkin ajan samalle päivälle. Lähdin koulusta kesken tunnin viemään koiraa hoitoon. Lääkäri tutki koiran jalan ja veikkasi oireiden johtuvan polven nivelsiteiden repeämästä. Olin huojentunut, sillä tiesin että pystyin jatkamaan meille niin rakasta harrastusta, agilitya. Eläinlääkäri kuitenkin suositteli että ottaisimme polvesta vielä röntgenkuvat ja poissulkisimme kasvaimet. Halusin että samalla kuvataan koiran lonkat ja selkä harrastuksen jatkumisen varalta. Onhan erityisen tärkeää että koiran luusto on terve kun harrastetaan hyppyjä ja äkkinäisiä käännöksiä sisältävää lajia.

Röntgenkuvat otettiin kaikista haluamistani kohdista ja lääkäri pyysi meidät kuulemaan lausunnon. Lääkäri kertoi kuinka siistit ja puhtaat kuvat koira oli saanut selän ja polven osalta, mutta lonkat olivat erittäin huonot. Koiran kiputilat olivat johtuneet lonkista, joilla ei voi harrastaa mitään meidän harrastamistamme lajeista. Lääkäri totesi että koira on käytännössä ottaen invalidi. Tunsin kuinka kuuma henkäys ja huono olo valtasi minut. En kuitenkaan itkenyt, sillä oli päättänyt että en itke, oli diagnoosi mikä tahansa.

Koira sai kasan lääkkeitä ja piikkejä ja sen jälkeen päästiin vihdoin lähtemään kotiin. Nostin nukuksissa olevan koiran auton takakonttiin ja samalla ajattelin kuin koirani olisi kuollut ja sitä vietäisiin viimeiselle matkalle. Istuin autoon ja itkin. En voinut pidätellä itkua edes isäni nähden, vaikka en yleensä itke vanhempieni nähden. Minun piti vielä mennä kouluun, vaikka en olisi jaksanut. Itkin ensin noin 20 min omassa autossani eläinlääkärin pihalla ja sitten sain tunteeni jotenkuten kuriin ja ajoin koululle.

Muulla luokalla oli menossa tunti enkä voinut mennä kesken kaiken luokkaan, sillä pelkäsin opettajan kysymystä missä olin ollut. Tiesin etten voisi pidättää itkua jos se kysymys esitettäisiin. Vihdoin tunti loppui ja menin luokkaan, samassa kaverini kysyi miten meni, ja purskahdin taas itkuun. Kukaan ei sen jälkeen uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, ennen kuin tunti taas loppui. Luokkalaisten voimalla jaksoin koulupäivän loppuun ja unohdin jopa hetkeksi kotona odottavan tosiasian.

Kotona minua odotti iloinen kultainennoutaja ja vieläkin nukuksissa oleva potilas. Onneksi olin yksin kotona, sillä itkin koko päivän. Syytin itseäni koiran kohtalosta ja mietin olisiko parempi jos koira nukutettaisiin ikiuneen. Onneksi sitä ei ehdotettu eläinlääkärillä. Ystäväni tuli koiransa kanssa käymään meillä pyynnöstäni. Hän osasi lohduttaa ja oli kuuntelevana korvana minulle. Tuntui hyvältä kun joku ymmärsi suruni.

Sama suru jatkui koko viikon, mutta hälveni päivä päivältä hieman, kun sain jutella kaverini kanssa koiralenkkien yhteydessä. Kahden viikon päästä diagnoosista aloin tajuta kuinka tyhmä olin ollut kun olin edes ajatellut koiran lopettamista. Tilanteeseen täytyi vain sopeutua ja se oli mahdollista.

Edelleen minua harmittaa ajatella koiran kohtaloa. Suurin suru on koiran iän vuoksi, sillä koira on vasta 3-vuotias. Koira elää tällä hetkellä tervettä elämää mutta entäpä vuoden tai parin päästä kun lonkkiin kehittyy nivelrikkoa. Syytän myös itseäni koiran lonkista, sillä puolivuotiaana olisin voinut tehdä paljon asialle jos olisin vain tiennyt silloin kuinka tulee loppujen lopuksi käymään. Vieläkin meinaa itku tulla kun muistelen yhteisiä agilitykisojamme ja treenejämme. Kuitenkin alkuaikojen vaikeat ajat koiran kanssa on luonut välillemme niin vahvan siteen että teen koiran eteen mitä vain jotta sillä olisi hyvä olla.

Nyt on koiran kanssa alettu harrastaa uusia, lonkkavikaisille koirille sopivia harrastuksia. Koira on iloinen ja yhteistyöhaluinen eikä koiralla ole tällä hetkellä kipuja. Se on pääasia ja eletään päivä kerrallaan. Pystyin kirjoittamaan tämän analyysin nyt, sillä sain viime viikolla kuulla ilouutisen että saan itselleni lainakoiran agilityyn. Voin siis hyvillä mielin alkaa taas harrastaa agilitya uuden koiran kanssa ja keskittyä kotona olevan koiran kanssa sille sopiviin lajeihin.

Ystäväni koki saman kohtalon koiransa kanssa noin kaksi kuukautta oman koirani diagnoosin jälkeen, joten pystyin samaistumaan hänen suruun. Tiesin hyvin miltä hänestä tuntui ja osasin antaa tukea ja neuvoja hänelle. Aloitimme koiriemme kanssa yhdessä yhteisen harrastuksen mikä on auttanut meitä eteenpäin surun keskellä. Opin siis antamaan tukea tämänlaisissa tilanteissa, vaikka yleensä koen ahdistusta jos minun pitäisi lohduttaa jotakin ihmistä. Ymmärsin myös tämän surun kautta että myös vaikeista asioista on tapana selvitä vaikka se aluksi tuntuukin vaikealta.

Kirjoittaminen tuntui aluksi hyvin helpolta, sillä olin vihdoin saanut itselleni taas harrastuskoiran ja oma koiranikin on jälleen sille sopivien harrastusten parissa. Kuitenkin kirjoittaessa kolmen kuukauden takaiset muistot palasivat hyvin mieleen ja kirjoittaminen oli paikoin vaikeaa. Olen kuitenkin tyytyväinen kun sain asian kirjoitettua ja samalla tajusin että asiat ovat jälleen paljon paremmin kuin kolme kuukautta sitten.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Riemukolmikko


Olen jo pitkään haaveillut kolmannesta koirasta. Koirasta, jonka kanssa voisin jatkaa mm. agilityharrastusta. Olen seikkaillut monen kasvattajan sivuilla ja hankkinut tietoa useasta koirarodusta. Haluamiani rotuja tuntuu vain olevan niin paljon, ettei päätös ole todellakaan helppo. Päätöstä täytyy miettiä kunnolla. En halua joutua pettymään seuraavan koiran kohdalla sen takia etten ole ottanut kunnolla selvää koiran tarpeista ja ominaisuuksista. Koiran tulee kuitenkin saada elää koiran elämää ilman että se joutuu tukahduttamaan omia tarpeitaan sen takia etten tiedä mihin kyseinen rotu on alunperin tarkoitettu. Tämän hetken koirakriteeerit on että koiran tulee olla narttu ja maksirotu. En voisi kuvitella omistavani pientä koiraa tässä elämänvaiheessa vaikka ne niin suloisia ovatkin.


Kävin isäni kanssa ennen joulua keskustelun kolmannesta koirasta. Tai oikeastaan minä kerroin että olen ollut yhteyksissä kasvattajiin ja isäni tokaisi siihen että kolmatta koiraa ei tule tähän talouteen. En saanut sen suurempia perusteluja ja isäni ei siinä vaiheessa suostunut edes keskustelemaan asiasta. Perheen pää kun on sanansa sanonut niin siihen ei kannata hetkeen puuttua.Näin ainankin meillä. Koiran hankinta innostus lopahti hetkeksi siihen isäni mielipiteen vuoksi. En halunnut kiusata itseäni selailemalla kasvattajien pentue sivuja saatikka mainita tulevista pennuista isälleni.

Vuoden alusta sain kuitenkin itselleni lainakoiran agilityyn. Täydellisen ihanan treenikaverin Tinin. Koira oli yksi haaveilemistani roduista ja oli ihana saada ensikosketus rotuun. Kysyin taannoin Tinin omistajalta uskaltaisiko hän antaa Tiniä meille hoitoon muutamaksi päiväksi. Saisin käsityksen miten Tahvo suhtautuu uusiin koiriin hänen reviirillään ja pääsisin myös helpommin koiran kanssa treenaamaan. Käytiin Tahvon ja Akun kanssa Tinin luona ulkoilemassa. Koirat saivat olla vapaana ja tutustua toisiinsa metsälenkin yhteydessä. Lenkki meni yllättävän kivuttomasti Tahvonkin osalta, joten Tin lähti samalla reissulla meidän matkaan.


Meille päästessään Tin tutki joka paikan ja vaikutti rennolta. Tahvo puolestaan oli varautunut ja vetäytyikin koko päiväksi omiin oloihinsa. Muutama murahduskin Tahvolta kuultiin mutta muuten päivä meni kivuttomasti. Parempi oli molempien koirien antaa olla eikä väkisin yrittää niitä totutaa toisiinsa. Seuraavana päivänä Tahvo oli jo hieman kiinnostuneempi Tinistä. Tahvo ei kuitenkaan uskaltanut tulla Tinin lähelle vaan kiersi koiran kaukaa tai lähti karkuun kun Tin tuli vähän lähemmäksi. Pari viikkoa edellisestä käynnistä Tin tuli taas meille yökylään kisojen vastaiseksi yöksi. Mietin koiraa hakiessa että mitenköhän Tahvo tällä kertaa suhtautuu Tiniin. Yllätyksekseni Tahvon suhtautuminen oli muuttunut huomattavasti parempaan suuntaan. Tahvo oli heti leikkisällä päällä ja yritti haastaa Tiniä herkeämättä leikkiin. Hyvillä mielin uskallan ottaa Tinin meille jatkossakin hoitoon.

Pieni kolmannen koiran kipinäkin on taas syttynyt ja isäkään ei ole valittanut hoitokoirasta. Eilen se jopa tokaisi tutulleen kaupassa että meillä on kolme koiraa kun Tin on ollut hoidossa. Jospa sitä uskaltais vähän ajan päästä taas muistutella iskää koiran pennuista. En vaan itsekkään enää tiedä haluanko pennun juuri tähän elämäntilanteeseen, kun opiskelutkin mahdollisesti kutsuvat vuoden tai parin sisällä.

Tinin vierailun aikana käytiin myös läheisellä pellolla kuuden koiran voimin. Tahvo ei voinut sietää ikipentu collieta joten herra sai viettää aikaansa hihnan päässä. Tin, Marley ja Kassu juoksivat toista tuntia pallon perässä ja Aku sekä Helmi kaivoivat hevosen jätöksiä lumen alta.









maanantai 9. maaliskuuta 2015

Virallisesti ykkösiä

Kauan odotettu rajapyykki on nyt vihdoin ohitettu. Tavoite, josta olen salaa haaveillut jo toista vuotta. Tavoite jonka eteen tein viime vuonna Tahvon kanssa töitä ja jonka kanssa on tämä vuosi uurastettu. Tavoite jota olen pelännyt, jännittänyt ja odottanut. Nimittäin minun ja koiran ensimmäinen VIRALLINEN agilitykisa on startattu. Lauantaina 7.3. oman seuran kotihallissa Lappeenrannassa. Tuomarina oli Marja Lahikainen ja kisakumppanin virkaa toimitti täplikäs Tin.

Olin jännittänyt kisapäivää ja kisaamista valehtelematta viikon. Joka ilta kun kävin nukkumaan, pienet perhoset heräsivät vatsassani ja syke kohosi ainankin kymmenen lyöniä minuutissa. Jännityksen takia nukuinkin koko viikon tosi huonosti. Mielessä pyöri kaikki mahdolliset ongelmakohdat joita radalla voisi tulla vastaan ja missä voisi mennä pahasti vikaan. Mietin missä kaikissa asioissa voisin ja ehtisin vielä tehdä töitä. Ottaisinko tehosyyniin kepit ja keppien hankalamman puolen, kontaktit, putket vai ohjausket. Viikossa ei kuitenkaan järin suuria ihmeitä ehdi tekemään. Oma vika kun otin kisaamisen puheeksi viime tinkaan. Treeneissä keskityttiin kuitenkin vain putkiin ja yleiseen irtoamiseen, koska tällä hetkellä ne aiheuttavat eniten harmaita hiuksia.



Kisapäivä koitti kuin koittikin. Yön olin nukkunut hyvin, ihme. Aamulla ei jännityksestä ollut tietoakaan. Fiilis oli enemmänkin nyt mennään treenaamaan ja testaamaan miten koiran ja ohjaajan hermot kestävät kisatilanteessa. Tin oli ollut meillä yötä joten päästiin nopeasti aamulla kisapaikalle. Tavoitteena oli saada osallistumistani radoista jonkinnäköinen tulos ja päästä koiran kanssa maaliin. Mitään suuria tavotteita en uskaltanut kisoihin asettaa, eihän me olla Tinin kanssa treenattu yhdessä kuin vähän reilu kaksi kuukautta. Lyhyt aika mutta yhteistyö on alkanut sujua hyvin.



Kävin ilmottautumassa ja lämppäämässä Tinin. Ennen minikoirien rataa tuomari mittasi mitattavat koirat. Tuomari tuskaili muutaman puolen-millin-minimedin kanssa mutta pääsi meidän kohdalla helpolla. Tuomari naurahti että eipä tarvitse meidän kohdalla edes mittanauhaa käyttää. Minien ja medien ratojen jälkeen oli maksien rataan tutustumisen vuoro. Eka rata oli A hyppyrata. Profiililtaan todella suoraviivainen ja mukava, juuri meille sopivan oloinen. Kaksi ensimmäistä estettä menivätkin todella nätisti mutta jo kolmannen esteen putkeen vienti mienasi koitua kohtaloksi heti kättelyssä. Koira nimittäin jäi valssissa pahasti selän taakse ja meinasi hakeutua putken väärään päähän. Hätääntyneellä karjaisulla sain tilanteen kuitenkin pelastettua ja homma jatkui. Ensimmäinen kielto tuli pituudelta. Linja oli esteelle aivan suora mutta koira ilmeisesti luki enemmän seuraavaa estettä ja ei hypännyt pituutta. Kiepin kautta taas matkaan. Pituuden jälkeen Tin meni hyvin ensimmäiseen putkeen ja ehdin jo henkästä helpotuksesta putkiongelman kanssa mutta se oli liian aikaista, toinen kielto tuli heti seuraavan putken suulla. Kolmas kielto tuli heti perään keppien väärästä aloituksesta. Tin ei osaa keppejä kunnolla kuin toiselta puolelta ja tietysti se oli nyt se "väärä" puoli miltä piti ohjata, joten koira ajautui väärään keppiväliin. Loppu rata juostiin kuitenkin suunnitelmien mukaan maaliin ja koira sai jättikehut ja pääsi pihalle leikkimään lelupalkan kanssa.


Toinen rata oli C agirata. Edellisen radan suoritus oli pyyhitty pois mielestä ja suunnattiin katse meidän osalta päivän toiselle ja viimeiselle radalle. Fiilikset olivat rauhalliset ja jännitys pysyi hyvin poissa. Eihän rata kuitenkaan ihan mallikkaasti alkanut kun Tin hyppäsi heti ensimmäistä estettä päin. Ilmeisesti olin jättänyt koiran liian lähelle ensimmäistä hyppyä. Matka jatkui kuitenkin suunnitellusti ensimmäiselle putkelle saakka. En luottanut koiraan tarpeeksi edellisen radan putkien takia joten koira pyöri hetken oikean putkensuun edessä ja ampaisi sitten kuitenkin väärään päähän. Yritin mennä radan kuitenkin loppuun asti välittämättä hylystä, mutta kyllä se valitettavasti vaikutti meidän menoon. Ite aloin tarkoituksettomasti himmailemaan radalla ja en ohjannut enää kunnolla, joten sen kyllä huomasi loppuradasta. Koira sai kuitenkin kunnon kehut ja palkan radan jälkeen ja lähdettiin jäähdyttelylenkille.



Jos radoista jotain positiivista etsisi niin kyllähän niitäkin oli. Koira pysyi molemmissa radoissa moittaattomasti lähdössä, hypyt sujuivat pääpiirteittäin hyvin 60 senttisinä ja koira pysyi hallinnassa koko radan ajan. Ollaan Tinin kanssa treenattu yleensä 40-55 senttisillä esteillä, mutta ei nuo korkeammat onneksi ongelmia tuottaneet. Päästiin myös koiran kanssa molemmilta radoilta maaliin, vaikka tulos jäikin saamatta. C agiradan kepitkin oli tosi sujuvat ja koira suoritti ne loppuun asti, jippiii. Tin otti myös kontaktit A:lla ja puomilla tosi hyvin. Keinulla sen sijaan tuli melkein lentokeinu. Nyt vaan treeniä lisää ja seuraaviin kisoihin, jotka onkin jo sunnuntaina.

Kisoista jäi kaiken kaikkiaan tosi hyvä fiilis. Ilmapiiri oli leppoisa niin muiden kisaajien kuin työntekijöidenkin osalta. Meitä neuvottiin ja opastettiin, mikä oli ihan hyvä kun oltin ensimmäisissä kisoissa. Tuomari oli todella ystävällinen ja sosiaalinen, mikä helpotti alkujännitystä. Koirakin käyttäytyi mallikkaasti, mitä nyt meno oli koko ajan päällä kun radalle olisi pitänyt päästä. Kisakärpänen puraisi toden teolla ja päivän päätteeksi ajatukset olikin jo kisakalenterin täytössä ja seuraavissa kisoissa.