Suruanalyysi

Nyt kun olen valmistunut lähihoitajaksi, voin julkaissa saattohoidon kurssilla tekemäni suruanalyysin. Saattohoidon kurssin opetussuunnitelmaan kuului suruanalyysin teon. Tehtävänantona oli kirjoittaa tuntemuksia kokemastaan surusta läheisen kuoleman jälkeen. Jouduin kuitenkin hieman soveltamaan tehtävän antoa. Voin kertoa että vieläkin lukiessani analyysia, itku ei ole kaukana. Tunteet olivat ja ovat minulla niin vahvat, etenkin kun kyseessä on rakas koira. Pahoittelen lähes kuvatonta postausta.

En ole koskaan kokenut ihmisen kuolemasta johtuvaa surua, minkä takia teenkin tämän analyysin viimeisimmästä suuresta surustani.

Omistan kaksi koiraa, kultaisennoutajan ja sekarotuisen. Tämän sekarotuisen kanssa on ollut paljon vaikeuksia siitä asti kun sen hain meille syksyllä 2012. Koira oli tällöin puoli vuotia ja kovimmassa kasvun vaiheessa. Sain koiran ilmaiseksi, koska sen edellinen omistaja ei sitä voinut pitää. Edellinen omistaja ei kuitenkaan muistanut kertoa kaikkein oleellisinta asiaa koirasta, nimittäin miten sitä on kohdeltu tai koulutettu. Kotona tämä kuitenkin selvisi minulle hyvin äkkiä. Koira pelkäsi kaikkea, jopa käden heiluttelua kävellessä. Koira juoksi aina pakoon ja puri ihmisiä jotka olivat pennun mielestä liian pelottavia.

Kuukausien koulutuksella ja kuntoutuksella sain koiran luottamuksen kasvamaan ihmisiä kohtaan ja pelokkuus hälveni ja vaihtui uteliaisuudeksi. Aloitin koiran kanssa pentukoulussa jossa opeteltiin koiralle hyödyllisiä asioita, kuten odottamista ja hihnassa kävelyä. Oma pentuni oli jo noin 8 kuukauden ikäinen, kun näitä asioita normaalisti opetellaan pennun ollessa 4 kuukautinen.  Pentua ei oltu edellisessä kodissa opetettu mitenkään.

Otin edelliseen omistajaan yhteyttä puhelimitse, facebookin kautta ja sähköpostilla, mutta tämä henkilö ei koskaan vastannut minulle, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä mitä koiralle oli pentuaikana tehty. Jälkikäteen minulle selvisi että koiran edellinen omistaja oli huumeiden käyttäjä ja on usein pitkiäkin aikoja poissa kotoa sairaala- ja putkareissujen vuoksi. Omien päätelmien ja koiran reaktioiden perusteella voin olettaa että koira on elänyt yksin edellisellä omistajalla ja ei ole saanut säännöllisesti ruokaa, ulkoilua tai pennun tarvitsemaa sosiaalistamista ja rakkautta. Pentua oli myös mahdollisesti lyöty tai muuten peloteltu, koska se pelkäsi niin vahvasti miespuolisia ihmisiä ja käsien heiluttelua.

Koiran luottamus minuun ja muihin ihmisiin kasvoi päivä päivältä harjoitusten ja uusien oppien myötä. Myös minun rakkauteni koiraa kohtaan kasvoi ja epätoivo hälveni. Tiesin, että tästä koirasta tulisi minulle se kauan haaveilemani harrastuskoira lajiin kuin lajiin. Aloitin ensin koiran kanssa tottelevaisuuskoulutuksen missä meidän yhteistyö sujui hyvin. Koiran ollessa hieman vajaa 1,5-vuotias aloitin sen kanssa agilityn. Tämä laji oli koiralle ja minulle kuin tehty, koira oli innoissaan ja kaikki tuntui olevan hyvin.

Ehdin harrastaa koirani kanssa agilitya, tottelevaisuutta, vetoa ja paljon muutakin ennen kuin kaikki muuttui. Olin suunnitellut tuleville vuosille paljon yhteisiä asioita koiran kanssa ja olimme juuri aloittaneet kisaamisen agilityssa. Koirani kuitenkin satutti jalkansa eräänä päivänä kun olimme lämmittelemässä koiran lihaksia enne agilitytreenejäni. Koira huuti kivusta ja juoksi kolmella jalalla. Tutkin koiran tassun saman tien mutta siinä ei mitään ilmennyt. Koirakin alkoi kävellä normaalisti ja ajattelin että se oli vain venähtänyt. Menin koiran kanssa treenaamaan vielä tapahtuman jälkeen ilman mitään ongelmia. Seuraavana päivänä koiran haaveri kuitenkin toistui, koira huusi kivusta ja juoksi kolmella jalalla. Juuri minun tuurillani oli jälleen viikonloppu kun koiralleni jotain sattuu, ja lähin päivystävä eläinlääkäri on Hattulassa yli 2 tunnin matkan päässä. Päätin että koiran kanssa otetaan rauhallisesti tämä viikonloppu ja maanantaina mennään eläinlääkärille, sillä hengenhätää koiralla ei ollut.

Maanantaina soitin eläinlääkärille ja sainkin ajan samalle päivälle. Lähdin koulusta kesken tunnin viemään koiraa hoitoon. Lääkäri tutki koiran jalan ja veikkasi oireiden johtuvan polven nivelsiteiden repeämästä. Olin huojentunut, sillä tiesin että pystyin jatkamaan meille niin rakasta harrastusta, agilitya. Eläinlääkäri kuitenkin suositteli että ottaisimme polvesta vielä röntgenkuvat ja poissulkisimme kasvaimet. Halusin että samalla kuvataan koiran lonkat ja selkä harrastuksen jatkumisen varalta. Onhan erityisen tärkeää että koiran luusto on terve kun harrastetaan hyppyjä ja äkkinäisiä käännöksiä sisältävää lajia.

Röntgenkuvat otettiin kaikista haluamistani kohdista ja lääkäri pyysi meidät kuulemaan lausunnon. Lääkäri kertoi kuinka siistit ja puhtaat kuvat koira oli saanut selän ja polven osalta, mutta lonkat olivat erittäin huonot. Koiran kiputilat olivat johtuneet lonkista, joilla ei voi harrastaa mitään meidän harrastamistamme lajeista. Lääkäri totesi että koira on käytännössä ottaen invalidi. Tunsin kuinka kuuma henkäys ja huono olo valtasi minut. En kuitenkaan itkenyt, sillä oli päättänyt että en itke, oli diagnoosi mikä tahansa.

Koira sai kasan lääkkeitä ja piikkejä ja sen jälkeen päästiin vihdoin lähtemään kotiin. Nostin nukuksissa olevan koiran auton takakonttiin ja samalla ajattelin kuin koirani olisi kuollut ja sitä vietäisiin viimeiselle matkalle. Istuin autoon ja itkin. En voinut pidätellä itkua edes isäni nähden, vaikka en yleensä itke vanhempieni nähden. Minun piti vielä mennä kouluun, vaikka en olisi jaksanut. Itkin ensin noin 20 min omassa autossani eläinlääkärin pihalla ja sitten sain tunteeni jotenkuten kuriin ja ajoin koululle.

Muulla luokalla oli menossa tunti enkä voinut mennä kesken kaiken luokkaan, sillä pelkäsin opettajan kysymystä missä olin ollut. Tiesin etten voisi pidättää itkua jos se kysymys esitettäisiin. Vihdoin tunti loppui ja menin luokkaan, samassa kaverini kysyi miten meni, ja purskahdin taas itkuun. Kukaan ei sen jälkeen uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, ennen kuin tunti taas loppui. Luokkalaisten voimalla jaksoin koulupäivän loppuun ja unohdin jopa hetkeksi kotona odottavan tosiasian.

Kotona minua odotti iloinen kultainennoutaja ja vieläkin nukuksissa oleva potilas. Onneksi olin yksin kotona, sillä itkin koko päivän. Syytin itseäni koiran kohtalosta ja mietin olisiko parempi jos koira nukutettaisiin ikiuneen. Onneksi sitä ei ehdotettu eläinlääkärillä. Ystäväni tuli koiransa kanssa käymään meillä pyynnöstäni. Hän osasi lohduttaa ja oli kuuntelevana korvana minulle. Tuntui hyvältä kun joku ymmärsi suruni.

Sama suru jatkui koko viikon, mutta hälveni päivä päivältä hieman, kun sain jutella kaverini kanssa koiralenkkien yhteydessä. Kahden viikon päästä diagnoosista aloin tajuta kuinka tyhmä olin ollut kun olin edes ajatellut koiran lopettamista. Tilanteeseen täytyi vain sopeutua ja se oli mahdollista.

Edelleen minua harmittaa ajatella koiran kohtaloa. Suurin suru on koiran iän vuoksi, sillä koira on vasta 3-vuotias. Koira elää tällä hetkellä tervettä elämää mutta entäpä vuoden tai parin päästä kun lonkkiin kehittyy nivelrikkoa. Syytän myös itseäni koiran lonkista, sillä puolivuotiaana olisin voinut tehdä paljon asialle jos olisin vain tiennyt silloin kuinka tulee loppujen lopuksi käymään. Vieläkin meinaa itku tulla kun muistelen yhteisiä agilitykisojamme ja treenejämme. Kuitenkin alkuaikojen vaikeat ajat koiran kanssa on luonut välillemme niin vahvan siteen että teen koiran eteen mitä vain jotta sillä olisi hyvä olla.

Nyt on koiran kanssa alettu harrastaa uusia, lonkkavikaisille koirille sopivia harrastuksia. Koira on iloinen ja yhteistyöhaluinen eikä koiralla ole tällä hetkellä kipuja. Se on pääasia ja eletään päivä kerrallaan. Pystyin kirjoittamaan tämän analyysin nyt, sillä sain viime viikolla kuulla ilouutisen että saan itselleni lainakoiran agilityyn. Voin siis hyvillä mielin alkaa taas harrastaa agilitya uuden koiran kanssa ja keskittyä kotona olevan koiran kanssa sille sopiviin lajeihin.

Ystäväni koki saman kohtalon koiransa kanssa noin kaksi kuukautta oman koirani diagnoosin jälkeen, joten pystyin samaistumaan hänen suruun. Tiesin hyvin miltä hänestä tuntui ja osasin antaa tukea ja neuvoja hänelle. Aloitimme koiriemme kanssa yhdessä yhteisen harrastuksen mikä on auttanut meitä eteenpäin surun keskellä. Opin siis antamaan tukea tämänlaisissa tilanteissa, vaikka yleensä koen ahdistusta jos minun pitäisi lohduttaa jotakin ihmistä. Ymmärsin myös tämän surun kautta että myös vaikeista asioista on tapana selvitä vaikka se aluksi tuntuukin vaikealta.

Kirjoittaminen tuntui aluksi hyvin helpolta, sillä olin vihdoin saanut itselleni taas harrastuskoiran ja oma koiranikin on jälleen sille sopivien harrastusten parissa. Kuitenkin kirjoittaessa kolmen kuukauden takaiset muistot palasivat hyvin mieleen ja kirjoittaminen oli paikoin vaikeaa. Olen kuitenkin tyytyväinen kun sain asian kirjoitettua ja samalla tajusin että asiat ovat jälleen paljon paremmin kuin kolme kuukautta sitten.