Noin kuukausi sitten...

Seran leikkauksesta on nyt kulunut hieman reilu kuukausi. Ensimmäisen ortopedireissun jälkeen tein päätöksen melko äkkiä kotiin päästyäni. Koira tultaisiin leikkaamaan vaikka siinä on riskinsä. Eniten pelotti se että jos leikkaus ei onnistukaan tai jos toipuminen ei etene toivotulla tavalla ja koira joutuu silti kärsimään ja sen jälkeen ainoa vaihtoehto olisi lopetus. Päätin kuitenkin että leikkausta on kokeiltava koska muuten en anna itselleni anteeksi jos luovutan liian aikaisin.

Sera sai leikkausajan viikonpäähän. Lähdin suoraan yövuorosta ajamaan Kouvolaan ja siellä Esa Kesti otti meidät vastaan. Tiesin että Kesti on alansa ammattilaisia ja tämän alueen parhaimpia, joten luotto lääkäriä kohtaan oli kova. Kesti kävi leikkauksen kulun läpi ja kertoi riskeistä, mutta totesi että koira on heille kuin perheenjäsen ja leikkauksella lähdetään parantamaan koiran elämänlaatua. Tavoitteena oli siis terveempi jalka. Suuria lupauksia jalan kestävyydestä eläinlääkäri ei voinut antaa, mutta totesi että kuntoutusvaiheessa suurin vastuu ja vaikutusvalta on itse minulla. Se kuinka paljon jaksan nähdä vaivaa kuntoutuksen eteen takaisi paremman toipumisen ja jalan kuntoutumisen.

Sera jäi leikkaukseen ja lähdettiin muun porukan kanssa kiertämään Veturi-kauppakeskusta. Aikaa oli kulutettavana viitisen tuntia. Ihmeen hyvin aika kului ja äkkiä kello olikin jo kolme ja oli aika palata eläinklinikalle. Seran leikkaus oli edelleen kesken ja meidän tulisi odottaa vielä ainakin tunti.

Puolen viiden aikaan leikkaava lääkäri kutsui minut kuulemaan tuomiota. Leikkaus oli kuulemma mennyt hyvin ja nivelistä oli saatu poistettua irtopalat ja muut mähmät jotka siellä kipua aiheuttivat. Leikkausta suunnitellessa oli puhuttu myös mahdollisesta kyynärluun katkaisusta kyynärnivelen leikkauksen yhteydessä. Näin oli siis nyt myös tehty koska kyynärnivel oli liian ahdas toimiakseen ja ollakseen kivuton jatkossa. Luun katkaisu poisti luusta jännityksen ja antoi lisää liikkumatilaa niveleen. Nyt nivelellä oli tilaa parantua ja muokkautua hyväksi. Lääkäri varoitteli että luun katkaisun myötä koira olisi hyvin kipeä ja ensimmäiset yöt voivat olla tuskaa. Parasta hoitoa kipulääkkeiden rinnalla olisi kuulemma vierihoito, joten seuraavat yöt tulisin nukkumaan lattialla koiran kanssa. Päästiin viiden jälkeen lähtemään kotiin useita tuhansia euroja köyhempänä mutta rakas koira kainalossa.

Matka kotiin sujui ongelmitta. Anestesian takia koira oli edelleen hyvin uninen ja nukkuikin lähes koko pitkän matkan kotiin. Kotona kannoin koiran sille hankittuun yksiöön eli suureen häkkiin. Seralle oli koittanut kolmen kuukauden häkkilepokausi jonka aikana jalan tulisi parantua. Ensimmäiset pissityshetket ulkona olivat tuskaa. Koira oli hyvin kivulias ja aina kun se liikkui ja hypähti toisen etujalan varassa eteenpäin, katkaistu jalka tärähti ja aiheutti kovaa kipua. Päivien kuluessa kipu alkoi hellittää ja jo kolmantena päivänä Sera otti tukea jalalla.

Lääkärin pelottelemat ensimmäiset yöt menivät hyvin ja koira nukkui häkissä rauhallisesti. Itse nukuin lattialla häkin vieressä. Sera on ollut ihmeen sinut häkkilevon suhteen eikä se vieläkään ole pahemmin riehunut siellä. Mitä nyt petaa alusia jatkuvasti ja on purrut toisen päädyn kalterit ruttuun. Luulin että energisen pennun kanssa monen kuukauden häkkilepo on tuhoon tuomittu ajatus jo alkujaan mutta vieläkin asiat ovat hyvin. Toki nykyisin Sera pitää enemmän ääntä häkissä kun se protestoi äänellä, mutta häkin hajottaminen ja sieltä pakenemisyrityksen ovat jääneet vähäisiksi.

Kontrollikäynnillä kaksi viikkoa leikkauksesta jalka oli kuulemma parantunut odotettua paremmin. Sera käveli jalalla paremmin mitä lääkäri oli uskaltanut toivoa ja haavakin olivat täysin ummessa. Saatiin lupa aloittaa fysioterapia kunhan viimeiset ruvet olivat lähteneet. Vielä ei olla fyssarilla käyty mutta fyssarin kanssa tehdään kuntoutussuunnitelma ja aloitetaan jumppaaminen vesiterapia-altaassa. Tällä hetkellä jalan tilanne näyttää lupaavalta mutta lopullinen tuomio selviää kuukauden päästä kun jalka kuvataan uudelleen. Toivotaan että luu olisi luutunut oikein.

Tällä hetkellä mietin olenko hullu kun ryhdyin tähän projektiin. Toisaalta halusin antaa koiralle mahdollisuuden parantua, koska onhan se sen arvoista. Tässä ei kuitenkaan häviä kuin rahaa ja se on nyt murheista pienin vaikka murhe kuitenkin.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Olen aloittanut tämän postauksen jo moneen otteeseen mutta en vain ole saanut kasattua ajatuksia järkeväksi kokonaisuudeksi. Aihe koskee Seraa ja sen tämänhetkistä terveyttä. Parisen kuukautta sitten luonnostelin aihetta ja sainkin sen jokseenkin valmiiksi, mutta hetken päästä Seran tilanne muuttui täysin päälaelleen joten postaus jäi julkaisematta. Vihdoin yövuorossa istuessani päätin kasata ajatukset yhteen senkin uhalla etteivät ajatukset kohtaisi toisiaan.

Kaikki alkoi tämän vuoden toukokuussa kun olin kavereiden ja heidän koiriensa kanssa satamassa ja linnoituksessa kiertämässä. Sera sai uusia koirakavereita ja sai juosta oman jaksamisensa mukaan. Lenkin loppuvaiheilla pieni 5kk ikäinen Sera alkoi ontua, ei kovin selvästi mutta ontui kuitenkin. Mitään suurta ei tapahtunut ennen ontumista joten se herätti epäilyksiä. Kaverit näkivät myös ontumisen mutta eivät pitäneet sitä vakavana. Epänormaaliahan se olisi jos pentu ei koskaan kasvuiässä ontuisi. Tutkin jalkaa paikanpäällä, vääntelin niveliä ja venyttelin koipia mutta koira ei reagoinut mihinkään, joten oletin sen vain venäyttäneen jalkansa. Ontuminen oli kuitenkin paikallistettu oikeaan etujalkaan. Alkaneesta ontumisesta kehkeytyi mörkö ja kyttäsin koiran liikkumista ja ontumista herkeämättä. Kaverit ilkkuivat minulle vielä monta kuukautta ensimmäisten ontumahavaintojen jälkeen että kuvittelen koko tilanteen ja teen asiasta isomman numeron mitä se todellisuudessa on.
En saanut asian suhteen rauhaa joten käytin pennun eläinlääkärissä. Siellä lääkäri teki tarkkaa työtä taivutellessaan koiran jokaista niveltä niin etu- kuin takajaloistakin. Ainoa paikka mistä Sera reagoi oli oikean kyynärän ääriasentoon koukistus. Venytyksissä ei reaktiota. Väännellessä toinenkin kyynärä alkoi ärtyä ja sieltäkin saatiin pieni reaktio. Pentu sai kipulääkekuurin ja viikon sairaslomaa. Ohjeeksi saatiin että kannattaa kuvauttaa kasvuhäiriöiden varalta jos ontuminen ei lääkekuurista huolimatta helpota. Siitähän minä taas mörön itselleni kehitin ja päätin että pentu kuvataan vaikka ontuminen loppuisikin.

Seuraavana päivänä olin yhteyksissä kasvattajaan ja kerroin hänelle tapahtuneesta. Hän lohdutteli ja vakuutteli ettei kannattaisi olla huolissaan. Pitäisin vain koiraa viikon verran levossa ja käyttäisin hihnalenkeillä niin asia varmasti korjaantuisi. Hetken olinkin jo sitä mieltä että venähdyshän sen vaan täytyy olla koska mitä pennussa nyt muka voisi olla vialla. Sen vanhemmilla on priima luusto ja muutenkaan suvuissa ei ole mitään viitteitä kyynärä- tai olkavioista. Vaan eipä aikaakaan kun taas mörkö pomppasi päässäni esiin ja muistin kuinka pentu on hyppinyt sohvalta alas ja juossut liukkaalla lattialla toisten perässä ja riehunut isompien koirien kanssa pihalla jajaja...Kävin kaikki kauhuskenaariot mielessäni. Onhan minulla taustalla jo yksi luustovikainen koira ja en millään haluaisi toista samanlaista.

Kipulääkekuurin loputtua Sera ei enää ontunut mutta oli mielestäni hieman vaisu ja ei käyttänyt tassua aivan samalla tavalla kuin toista. Kyttäsin koiraa herkeämättä ja olin koko ajan näkevinäni pientä ontumista silloin tällöin. En saatiun mielenrauhaa asian suhteen joten varasin Seralle ajan lonkkien ja kyynärien röntgeniin. Kuvat tulivat viikossa (älkää kysykö miksi niissä kesti niin kauan) ja eläinlääkäri kertoi ettei niissä näkynyt mitään poikkeavaa. Pentueviikonloppuna Porissa näytin lonkkakuvat myös kakkoskasvattajalle ja hänkin totesi että ne ovat hyvin siistit vaikkakin niissä on vielä kehitys kesken. Sain siis vihdoin huokaista helpotuksesta ja todeta että voin touhuta koiran kanssa jatkossakin ilman huolta.

Aikaa kului eteenpäin ja tuli kesä ja hetkelliset helteet sekä kesätyöt. En touhunnut pennun kanssa mitään kovin rasittavaa ja jalkakin tuntui taas normaalilta. Heinäkuussa meillä oli kennelpäivä jossa Sera pääsi paimentamaan ja muutenkin tapaamaan muita sukulaisiaan. Vauhtia riitti koko päivän ja sen huomasi seuraavana päivänä kotona. Sera ontui taas ja kyseessä oli sama jalka kuin aiemminkin. Ärsytys ja ahdistus palasi ja varasin taas ajan eläinlääkärille. Edellisellä käynnillä eläinlääkäri ei nähnyt selvää ontumista mutta nyt uudella käynnillä hänkin näki ontumisen. Tavallaan helpottava tunne kun tietää ettei itse vain kuvittele asiaa. Sera joutui uusiin röntgenkuviin ja tällä kertaa kuvattiin molemmat jalat ranteista olkaniveliin. Tällä kertaa lausunto kuvista tuli jo seuraavana päivänä kun eläinlääkäri soitti miulle. Olin kaverin kanssa kaupungilla kun puhelu tuli ja olisin toivonut olevani missä tahansa muualla kuullessani huonot uutiset. Eläinlääkäri oli löytänyt Seran olkanivelistä OCD muutoksia ja näistä ontuminen todennäköisesti johtui. Itkuhan siinä tuli keskellä kirkasta päivää vilkkaalla kauppakadulla. Soitin samana päivänä suoraan Kouvolaan ortopedille ja sain ajan viikon päähän.

Kun vihdoin päästiin ortopedille Sera tutkittiin ja kopeloitiin ja selvät reagoinnit saatiin vasempaan olkaniveleen ja oikeaan kyynärniveleen. Röntgenkuvat eivät olleet diagnostisesti onnistuneita, joten Sera lähetettiin CT-kuviin. Sieltä selvisi että tosiaan olkanivelissä on muutosta ja myös kyynärnivelessä. Edessä oli rankka päätös jatkosta. En osannut siinä vaiheessa päättää mitän koiran suhteen tehtäisiin vaan lupasin olla lääkäriin yhteyksissä pikapuoliin. Teoriassa vaihtoehtoja oli vain kaksi: kallis leikkaus tai eutanasia, enhän halua että koira kärsisi kivuista.

Mediahiljaisuus

Ihanaa löytää viimein pieni motivaatio blogin päivittämiseen. Olen laiminlyönyt blogin täysin enkä ole suonut ajatustakaan kirjoittamiselle. En meinaa puolustella tapahtunutta sen enempää kuin toteamalla että oma henkinen jaksaminen on mennyt etusijalle. Sanotaan että nallekarkkien määrä on maailmassa vakio mutta se miten ne jakautuvat ihmisten kesken onkin asia erikseen. Minun kohdalla nallekarkit ovat jääneet viime aikoina olemattomiksi ja huono onni on tullut jäädäkseen. Tapahtuma toisensa perään asiat ovat menneet pieleen tavalla tai toisella, mutta jospa nyt olisin viimein saanut murrettua kirouksen ja tuuri kääntyisi??

Akun kuoleman jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon: Molemmat koirat reagoivat vanhuksen puuttumiseen ja olivat pitkään apaattisia eivätkä syöneet, Sera sairastui ja on nyt pitkällä sairauslomalla, sairastumisen myötä romuttuivat monen monet suunnitelmat, itse olen joutunut venymään töiden, rahattomuuden ja henkisen jaksamisen kanssa äärirajoille ja kaiken lisäksi reissaamista ja rahan menoa on ollut vähän turhankin paljon. Näiden takia viimeiset neljä kuukautta ovat olleet hyvin raskaita. Onneksi olen saanut ystäviltä tärkeää apua koirien ja oman jaksamisen kanssa.

Nyt vihdoin alkaa elämä taas hymyillä ja kuviot selkiytyä. Vielä en uskalla suunnitella mitään pitkälle tulevaisuuteen, mutta päivä kerrallaan kun mennään niin hyvältä näyttää.

Tulossa on myös tällainen yllätys

Siivet selkääsi sait

Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.

Maanantaina 4.7.  koitti elämäni hirvein ja ahdistavin päivä kun Aku jätti meille hyvästit ja siirtyi sateenkaarisillalle. Aivan varottamatta Akulle päivä olikin viimeinen, enkä ehtinyt jättää hyvästejä. Herralla ei ollut vaivoja, ei kipuja ei sairauksia, vaan eipä sekään aina ole elämän tae. Nyt Akulla on ikuinen terveys ja parhaat luuapajat siellä missä se ikinä onkin. Uskon että vielä tavataan.

Lepää rauhassa rakas Aku!

24.5.2006 - 4.7.2016

Erilainen juhannus

Tänä vuonna vietin hieman erilaista juhannusta, toivottavasti viimeistä kertaa. Tykkän enemmän perinteisestä yllätyksettömäst jussista. Juurikaan mikään ei mennyt niin kuin olin alkujaan ajatellut. Itsehän vietin koko juhannusviikonlopun töissä, joten mökille ei kunnolla ehtinyt. Myös eräs ylimääräinen Hattulan reissu verotti mökkeilyaikaa.

Juhannusaattona olin töissä iltavuorossa ja olin alun perin suunnitellut ajavani kotiin ja lähteväni sieltä taas aamulla töihin. Hiostava työpäivä kuitenkin käänsi pääni ja ajoin kodin kautta mökille. Pakkasin tavarat ja koirat autoon ja pääsin vihdoin viilentymään ja rentoutumaan mökille muiden seuraan. Kokko oli harmikseni jo ehtinyt palaa, mutta juhannusruuat notkuivat vielä pöydillä, joten pääsin suoraan syömään. Koirat viipottivat pitkin mökkipihaan ja nekin nauttivat olostaan. Seran viikon sairasloma oli juuri päättynyt (siitä myöhemmin lisää) ja sekin juoksenteli Akun ja Tahvon kanssa.

Aamulla lähdin töihin ja jätin koirat mökille nukkumaan. Olihan siellä muu suku niitä kaitsemassa. Tarkoituksena oli ajaa taas töiden jälkeen mökille, mutta juuri kun työpaikan pihalla istuin autoon, puhelin soi. Iskä soitti ja kertoi että on ajamassa Seran kanssa mökiltä Lappeenrantaa. Heti tietysti alkoi hälytyskellot soida ja ehdin ajatella kaikki kauhuskenaariot päässäni ennen kuin iskä kertoi niistä pahimman. Seraa oli purrut käärme kuonoon ja pennun pää oli puolikas ilmapallo. Itkuhan siinä tuli kun aloin miettiä mitä eri koirakursseilla ja ensiapuluennoilla on puhuttu kyyn puremista ja tajusin etten muista mitään. Miten voi kaikki oppi unohtua hädän hetkellä? Ja miten kaikki voi sattua aina pyhänä tai viikonloppuna? Sitä ei tiedetä missä koiraa on kyy purrut ja kauan siitä oli kulunut ennen kuin se huomattiin, koska koirat viipottivat pitkin pihaa oman mielensä mukaan.

Turvotus jo valahtanu kaulalle

huolestuneena

Puhelun jälkeen juoksin takaisin töihin tietokoneen ääreen ja etsin päivystävän numeroa. Tiesinhän minä ettei Lappeenrannasta löydy kunnon päivystävää eläinlääkäriä, mutta toiveikkaana etsin ympäryskunnista jotain klinikkaa joka olisi auki. Kaikki olivat kiinni ja Etelä-Karjalan päivystävä eläinlääkäri ei vastannut puhelimeen. Ainoa vaihtoehto oli lähteä ajamaan Hattulaan eläinsairaala evidensiaan, Lappeenrannan takapäivystäjälle. Eihän sinne ole "kuin" kolmen tunnin matka. En voi sanoa ettäkö olisin nauttinut ylimääräisestä maisemamatkailusta juhannuspäivänä kipuileva pentu jaloissa maaten. Suoraan sanottuna meillä täällä Etelä-Karjalassa on paskat eläinlääkäripalvelut pyhinä ja viikonloppuisin.

Sera oli turvoksissa kuonosta ja vähitellen turvotus laskeutui kaulalle. Pentu oli huonovointinen ja väsynyt. Se hengitti raskaasti ja tiheään. Se ei pystynyt rentoutumaan automatkalla, koska aina kun se laittoi pään maahan, sitä koski. Se pomppasi aina välittömästi pystyyn ja yritti jaksaa istua koko matkan. Oltiin perillä Hattulassa vasta seitsemältä illalla. Koira oksensi vaahtoa klinikan pihalle. Lääkärin puheille päästiin vasta pikkusta vaille kahdeksan, jolloin Sera pääsi nesteytykseen. Tapahtumahetkestä oli siis kulunut noin kuusi tuntia. Suurin pelkohan mulla oli mitä tuhoja myrkky saisi aikaan tuon kolmen tunnin ajomatkan aikana.

Ehdittiin kiertää Hämeenlinnaa Seran toipumista odotellessa.

Sera oli tiputuksessa nelisen tuntia. Päästiin hakemaan pikku neiti pois puolen yön aikaan. Sera oli saanut kipulääkkeitä, runsaasti nesteitä ja kyynmyrkyn vasta-ainetta. Meiltä kysyttiin haluammeko että vasta-ainetta annetaan, koska kyseessä on kuitenkin hyvin kallis aine. Miulle oli sillä hetkellä aivan sama paljonko hoito tulee maksamaan, pääasia oli että saisin rakkaani kuntoon. Verikokeissa ei ollut näkynyt mitään normaalista poikkeavaa maksa- ja munuaisarvojen kohdalla. Myöskään hyytymistekijöissä ei ollut poikkeavuuksia. Myrkky ei siis ollut vielä saanut vahinkoa aikaan. Mukaan saatiin kipulääkeresepti, kotiutusohjeet ja pirteämpi pentu.

Kotimatka tuntui jäätävän pitkältä. Pentu nukkui jaloissa ja itsekin torkuin apukuskin paikalla. Oltiin kotona neljän aikaa aamusta, ehdin siis nukkua puolitoista tuntia omassa sängyssä ennen kuin lähdin taas töihin aamuvuoroon. Voin kertoa että hieman väsytti kun heräsin aamulla. Siinä vaiheessa pentu oli vielä väsynyt ja turvoksissa mutta kun tulin kotiin neljän aikaa, kakara oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Turvotuskin oli lähes kokonaan laskeutunut. Nyt pennulla on kuitenkin taas viikon saikku, ei ole ihan helppo tehtävä kolmen koiran taloudessa. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin!!!

Kotiin lähdössä

Täytyy vielä mainita että sain kasvattajalta, kakkoskasvattajalta ja muilta kennelin kasvattien omistajilta ihania tsemppiviestejä ja he elivät mukana ja kyselivät tilannepäivityksiä pitkin iltaa. Ahdingon keskellä tuli hyvä mieli! :)

Simply the best

Kevään edetessä kohti kesää, kuvioihin on tullut taas liuta mätsäreitä. Tällä hetkellä Sera hyötyy kehissä pyörimisestä eniten joten sen kanssa olenkin käynyt jo niissä kiertelemässä. Aku ja Tahvo ovat saaneet sen aikaa viettää pentuvapaata koti-iltaa.

11 viikkoa

Lähiseuduilla on nyt ollut jo viidet mätsärit joissa olen Seran kanssa käynyt. Ensimmäisissä käytiin vain pyörähtämässä ja tutustumassa tunnelmaan treenien jälkeen. Sera oli hieman järkyttynyt ihmis ja koirapaljoudesta, mutta rentoutui äkkiä namien ja rapsutusten voimalla. Pari päivää ensimmäisestä mätsärikosketuksesta päätin mennä Seran kanssa uudestaan tutustumaan hälinään. Mutta tyttö olikin niin reipas että se oli kiinnostunut kaikista koirista ja vähän jo ihmisistäkin joten päätin ilmottaa sen kehään. Päivä oli kevään ensimmäisiä kuumia päiviä joten vietettiin suurin osa ajasta varjossa ja tyttö sai samalla opetella olemaan häkissä. Kaikki sujui jotenkin niin helposti. Häkkieläin oli omassa boksissaan hiljaa ja makoili ja tutki maailman menoa.

17 viikkoa

Itse kehässä Sera seisoi todella mallikkaasti. Ajattelin että uusi ympäristö saattaisi haihduttaa jo jotenkin opitun seisomisen, mutta ei, opit olivat kirkkaasti mielessä. Liikeosuus jännitti hieman itseäni koska en ollut koskaan aiemmin ravuuttanut Seraa näyttelyhihnassa. Tyttö liikkui nätisti vaikkakin hieman tahmeasti kuumuuden ja uuden tilanteen takia. Tuomarin kopelointikaan ei tuottanut ongelmia. Tyttö antoi katsoa hampaat ja kopeloida koko kropan eikä lähtenyt karkuun, eikä edes väistänyt. Koko mätsärin tulos oli Pentujen sin1 ja Bis 3.

18 viikkoa

Seuraavat kolme mätsäriä menivät yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin. Tuloksia voi käydä kurkkimassa täältä. Mitä enemmän kokemusta kakaralle karttuu, sitä enemmän se alkaa sählätä ja pomppia ja muuten vain hyöriä. Tällä hetkellä ravi ei enää onnistu kun kaikki on niin ihanaa ja on ihan parasta juosta täysiä. Myös tuomarin luokse pitäisi päästä koko vartalo vatkaten. Sen takia ilmotin Seran näyttelytreenikurssille. Nyt ollaan käyty ensimmäinen kerta ja saatiin hyviä vinkkejä koiran seisottamiseen ja liikkeiden esittämiseen. Saatiin myös paljon kehuja tytön rauhallisuudesta ja pitkäjänteisyydestä.

Kaksin aina hauskempaa

Pentujengi Sera & Ronja on ollut taas vauhdissaan kun ovat päässeet useaan otteeseen painimaan keskenään. Tyttösillä ei tosiaan ole kuin muutama päivä ikäeroa ja sen kyllä huomaa. Tytöt viihtyvät todella hyvin keskenään ja vauhtia ei puutu kun nämä pääsevät vapaina kirmaamaan. Kuvista voi huomata sen ilon ja riemun kaverusten kesken!

Löytyikö kuvista suosikkikuvaa?