perjantai 26. kesäkuuta 2015

Mun sydän suli

Tämä kevät ja alkukesä tuntuvat olevan tavanomaista vilkkaampaa aikaa koiranuorison osalta. Ensimmäisenä sosiaalisessa mediassa ponnahtaa näytölle ylisöpöjä karvanakkeja. Tuntuu että lähes puolella ystävistä on uusi koiranpentu ja monella seuraamallani kasvattajallakin on syntynyt pentuja viimeistään kesäkuussa.

Miten voi kiusata itseä vielä enemmän kuin katsella ylisöpöjä koiranpennun kuvia ja videoita? No nähdä ja haistaa ne ihan livenä. Ne pienet haparoivat askeleet, pörröinen ja suloinen energinen olemus sekä  pennun tuoksu. Voiko olla mitään ihanampaa? No ei ainankaan minun mielestä. Onneksi lähipiirissä syntyi ihania dalmatiankoiran pentuja, joita pääsen paijaamaan ja ihastelemaan Tinin agilitytreenien rinnalla. Ei kyllä helpota yhtään pentukuumetta.
Tällä viikolla päätin tyydyttää pentukuumettani ja suuntasin auton keulan kohti Jyväskylää. Olin ollut yhteyksissä erääseen kasvattajaan, jonka kanssa sovimme tapaamisen tälle viikolle. Katariina lähti henkiseksi tueksi mukaan, koska en ollut koskaan ajanut niin pitkää matkaa, saatikka yksin. Maha täynnä perhosia starttasin auton aamulla klo 8. Koko kolmen tunnin aikana ei mielessä pyörinyt muuta kuin odottavat pennut ja kasvattajan tapaaminen, olinhan odottanut tätä niin kauan.
Paikanpäälle päästiin melko hyvin, mitä nyt ajettiin muutaman asutuksen pihan läpi, että löydettiin oikea talo. Talolla meitä oli vastassa mammakoira kera kahdeksan ihanan pennelin. Tiesin että oltiin oikeassa talossa. Ei muuta kuin sisälle esittäytymään ja ihastelemaan pieniä. Vietettiin kasvattajalla aikaa parisen tuntia, jonka jälkeen meidän oli aika jatkaa matkaa. Sain kasvattajasta ystävällisen, positiivisen ja koiria ajattelevan kuvan. Uskon ja toivon hankkivani tältä kasvattajalta tulevaisuudessa koirani. Ja mitä tapaamiimme pentuihin tulee niin ihanan energisiä kuusi viikkoisia epeleitä. Sai pitää sormet ja varpaat piilossa sekä varoa mihin astui, sen verran lahkeessa roikkuvaa sorttia nämä ihanuudet olivat. EI HAITTAA! <3
Positiivisen vierailun jälkeen oli aika suunnata takaisin Lappeenrantaan, mutta ei suinkaan suorinta tietä. Matkalla pistäydyttiin hakemassa Tin matkaan ja samalla käytiin kurkkaamassa vajaa kolme viikkoisia dalmatiankoiran pentuja. Viimeeksi näin nämä pötkylät viikon ikäisinä ja yllätyin kuinka isoja ne nyt oli. Simmut olivat auenneet ja pentulaatikon ulkopuolinen elämä alkanut kiinnostaa. Sen verran kova meno penneleillä oli että ei varmasti mene kauan kun ensimmäinen uskaltautuu pentulaatikon ulkopuolelle. Näitä on pakko päästä taas pian moikkaamaan, kasvaavat niin nopeasti. Onneksi minulla oli hovikuvaaja mukana että sai edes joitakin muistoja reissusta
(Kuvia tulee kunhan Kata saa ne koneelle), sen verran harvinaista herkkua tämä oli. Ja Kiitos Katalle mahtavasta reissuseurasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti