Yksi pitkäaikaisista haaveistani on saatu vihdoin toteutettua. Käytiin nimittäin Katariinan ja koirien kanssa samoilemassa Repoveden kansallispuiston ruskan värittämissä maisemissa. Luontopolkuja tuli tallattua ylös ja alas noin 15 kilometrin verran kahdeksan tunnin ajan. Reitin varrelle oli suunniteltu kahden vuoren valloitus ja useampia pysähdyksiä eväiden syöntiä ja valokuvaamista varten. Suurin osa kuvista onkin pönötys-poseerauskuvia erilaisissa maisemissa, koska koirien vapaana pito oli hieman haasteellista.
Aamulla ennen yhdeksää pakattiin auto neljällä koiralla, kahdella ihmisellä ja niiden tavaroilla. Pieni Fiat oli taas täyteen ahdettu. Alkuperäinen suunnitelma oli olla Repovedellä kymmenen hujakoilla, mutta kuten "toimenkuvaani" kuuluu, en taaskaan ollut ajoissa ja lähtö viivästyi puolella tunnilla. Sakean sumun, mutkaisen tien, ylimääräisen pysähdyksen ja navigaattorin luvun jälkeen oltiin vihdoin 11 aikaa perillä. Jo ensiaskelilla piti kaivaa kamera esiin ja kuvata koiria keltaisten lehtien peittämällä polulla ja juurakoiden seassa. Ihan kuin niitä ei olisi ollut edempänä reitillä.
Matkan yksi jännittävimmistä asioista oli riippusillan ylitys. Itse en pidä korkeista paikoista, varsinkaan sellaisista, joista näkyy lautojen läpi syvä pudotus ja jotka keinuvat joka askeleella. En myöskään tiennyt miten koirat suostuisivat ylittämään sillan, ja mielessä kävi jo, että joudun kantamaan kaksi 30 kiloista koiraa sylissä salmen yli. Onneksi kantamiselta vältyttiin ja koirat ylittivät salmen omin jaloin, joskin hyvin matalana ja varuillaan. Jes, päästiin sillan toiselle puolelle ehjin nahoin!!
Ihasteltiin kävellessä maisemia ja kuvattiin koiria ja väriloistoa niin innoissaan että eksyttiin alkuperäiseltä reitiltä. Löysin itseni pitkien kallion rinnettä mukailevien rappusten juurelta. Ylös kiivettiin ja sieltä olikin tosi ihanat maisemat ja voitte vain arvata mitä sitten tehtiin, kuvattiin. Oltiin varmaan edetty kolmasosa koko matkasta neljässä tunnissa. Oli pakko laittaa kamera välillä reppuun, jotta päästäisiin edes oikealle reitille. Vihdoin alkoi taas näyttää maisemat tutuilta ja löydettiin jopa suunniteltu taukopaikka. Tankattiin vähän evästä ja juotettiin koiria ennen kuin suunnattiin Mustalamminvuoren huipulle. Kiipeäminen otti voimille, mutta se meni kuitenkin yllättävän kevyesti ja olin henkisesti valmistautunut suurempaan koettelemukseen.
Levähdettiin vuoren huipulla ja otettiin vielä lisää kuvia hienoista maisemista. Pitihän minun korkeanpaikan kammoisena vielä kiivetä polvet tutisten näköalatorniin. Kaiken maailman kauhukuvat kävi mielessä kun pääsin tornin huipulle. Alaskin tulin takaperin köntäten eikä tehnyt uudestaan mieli kiivetä torniin. Kaikkeen sitä pitääkin itsensä viedä. Viimeisten kuvien myötä laitoin kameran pysyvästi reppuun. Alkoi olla sen verran hämärää ettei tällä aatamin aikaisella kameralla enää saanut kunnon kuvia. Johan niitä olikin tullut otettua.
Aurinko ehti laskea ja pimeä teki tuloaan kun suunnattiin vielä uusia reittejä pitkin takaisin parkkipaikalle. Koirat sai tässä vaiheessa jo olla vapaana, koska oltiin lähes sata varmoja ettei sieltä ketään ihmistä enää tule vastaan. Katariinan toive oli että ylitettäisiin salmi käsikäyttöisellä lossilla. Kun raskaan reissun jälkeen vihdoin päästiin ketunlossille, oli huumori kaukana kun tajuttiin että lossi on vastarannalla ja joudutaan se käsivoimin hinaamaan molempiin suuntiin. Lopulta kuitenkin päästiin autolle ja kotiin. Koko päivä siellä vierähti, mutta oli kyllä lähtemisen arvoinen reissu. Suosittelen!
Meillä sujuu Tinin kanssa agility loistavasti. Koira on saanut kesän aikana paaaaaljon lisää itsevarmuutta ja sen myötä nopeutta esteiden suorittamiseen. Enää mun ei täydy juosta koiran vieressä jokaiselle esteelle saakka, vaan koiran voi/uskaltaa jo lähettää suorittamaan estettä itsenäisesti. Enää ontuu kontaktit ja niistäkin vain ylösmenokontaktit. Niitä päästään hiomaan uudessa treeniryhmässä, joka starttaa lokakuun puolella.
Yksi syy meidän kehittymiseen agilitykentillä on kunnon palkka. Tin on dalmisten tapaan ahne ruoalle ja sille maistuu kaikki ruoka mitä tarjotaan. Kertaakaan en ole nähnyt että se jättäisi jotain kuppiinsa. Agilitykentillä ruokapalkka vaan ei toimi. Tin kyllä syö palkan kentällä, mutta se ei ole sille se THE PALKKA. Parasta mitä Tin tietää on tissikumi, minkä vuoksi se kiipeäisi vaikka puuhun tai tekisi kaikki maailman temput. Sille riittää kun tissikumi lentää ja se saa juosta lujaa patukan perässä ja noutaa sen takaisin heittäjälle. Tätä koira jaksaisi tehdä niin kauan kuin heittäjällä riittää voimia heittokädessä. 
Saatiin Jokkelta testiin kahdella kädensijalla varustettu patukka. Otin tuotteen heti käyttöön treeneihin ja huomasin että Tin on todella innoissaan uudesta palkasta. Se riepottelee, heittelee, jahtaa, vetää, pureskelee, pyörii ja sekoaa patukan kanssa. Miulle itelle tuo käsisijoilla oleva patukka on parempi vaihtoehto kun siitä saa hyvin kiinni ja voi vetää lelua paremmin koiran kanssa. Tuo ei myöskään kuolaannu niin helposti kun muovinen tissikumi. Olin hieman skeptinen patukan keston suhteen kun sen postista hain, mutta yllätyin positiivisesti kuinka kestävää kangasta patukka oikeasti on. Aku, Tahvo ja Tin, kaikki kolme koiraa, ovat purreet ja nakertaneet patukkaa ja se ei ole mennyt rikki. Kädensijatkin on kestäny hyvin paikoillaan, vaikka myö Tinin kanssa välillä riepotellaan lelua kovastikin. Ainut huono puoli patukassa on se, ettei se taivu treenitaskuun yhtä kätevästi kuin tissikumi. Ehkäpä tämä on uuden treenitaskun oston paikka ;)
